Kukkoilijat

Ken ja Ray ovat palkkamurhaajia, jotka epäonnistuneen keikan jälkeen pakenevat Englannista Bruggeen, Belgiaan. Tarkoitus on pitää matalaa profiilia ja lomailla, kunnes tilanne rauhoittuu. Mutta pian puhelin soi ja he saavat uuden tehtävän, joka muuttaa tilanteen täysin.

Ken (Brendan Gleeson) ja Ray (Colin Farrell) ovat toistensa täydellisiä vastakohtia. Kun Ken ottaa kaiken irti ”lomasta” ja tutustuu keskiaikaisen kaupungin kulttuuriin, rakennuksiin ja nähtävyyksiin, mukana raahautuva Ken narisee ja kuolee tylsyyteen. Heidän pomonsa (Ralph Fiennes) on räjähdysherkkä kunnian mies, joka ei hyväksy epäonnistumisia. Bruggessa Ray tapaa Chloen (Clemence Poesy), joka pistää miehen pään pyörälle. En paljasta juonesta sen enempää mutta voin vakuuttaa, että käänteitä riittää. Mukana kuvioissa vilahtelee kääpiö, venäläinen asekauppias, skinhead, kanadalaisia turisteja ja paljon paljon muuta.

Tämä on ehkä 2000-luvun tähän asti onnistunein rikoskomedia. Dialogi on tarantinomaista ja tapahtumat niin yllätyksellisiä, että katsojaa ei hetkeksikään päästetä helpolla. Johtolankoja ei ole, tilanteet vyöryvät ruutuun välillä hengästyttävällä tahdilla ja huumori pitää pintansa alusta loppuun. Todella omaperäinen, hauska ja myös koskettava elokuva. Ei ole helppoa olla palkkamurhaaja, jolla on omatunto.

Martin McDonaughin ohjaama ja käsikirjoittama leffa on yksi parhaista esikoisohjauksista, mitä olen nähnyt. Pitää antaa myös tunnustus elokuvan käännösnimelle. Kukkoilijat (in Bruges) on osuva nimi tarinalle, jossa testosteroni jyllää ja vittuilu on miehinen tapa kommunikoida tilanteessa kuin tilanteessa.

Iso-Britannia 2008

Ohjaus: Martin McDonaugh

Käsikirjoitus: Martin McDonaugh

Pääosissa:  Colin Farrell, Brendan Gleeson, Ralph Fiennes, Clemence Poesy, Jordan Prentice

The Lunchbox

Saajan on leskeksi jäänyt, eläkeikää kolkutteleva mies, jonka yksinäiseen elämään kuuluu vain työ ja koti. Elämä on harmaata vaimon kuoleman jälkeen, eikä eläkkeelle jääminenkään herätä enää intohimoja. Kun hän kaiken lisäksi saa vastuulleen kouluttaa uuden, innokkaan Shaikhin työnsä jatkajaksi, ylittyy Saajanin ärsytyskynnys ja hän ryhtyy hiljaiseen kapinaan.

Kuriiriliike tuo työpaikalle päivittäin eväsrasian. Järjestelmä on käsittämättömän monimutkainen mutta toimiva. Eräänä päivänä Saajan saa kuitenkin toiselle henkilölle tarkoitetun eväsboksin, joka sisältää huikean hyvää ruokaa. Ruuan laittaja on kotirouva Ila jolle selviää pian, ettei hänen tekemänsä ruoka menekään aviopuolisolle. Hän laittaa eväsrasian mukaan kirjeen, joka yllättää Saajanin täysin. Alkaa kiehtova paperilapputsätti, jossa molemmat purkavat tuntojaan täysin vieraalle ihmiselle. Viestittelystä muodostuu molempien arkeen henkireikä ja mielenkiinto toista kohtaan kasvaa päivä päivältä.

Intialainen arki oli kaikessa yksinkertaisuudessaan kiehtovaa katseltavaa enkä ymmärrä vieläkään, miten eväskuriirijärjestelmä voi käytännössä toimia. Saajan ja Ila ovat molemmat omaan elämäänsä turtuneita ja osittain myös pettyneitä. Mutta tämä ei ole mikään Uneton Seattlessa, eikä Hollywood pystyisi tekemään mitään tämän kaltaista. Tarina on rauhallisen kiehtova ja koukuttava. Intialainen, tupakan ja curryn tuoksuinen maailma tulee niin iholle, että tuoksut voi melkein tuntea elokuvakatsomossa. Tämä leffa kannattaa katsoa keskittyneesti ja ajan kanssa. Tarina palkitsee aikuisen katsojan.

Intia, 2013
Ohjaus: Ritesh Batra
Käsikirjoitus: Ritesh Batra
Pääosissa: Irrfan Khan, Nimrat Kaur, Nawazuddin Siddiqui

Isänsä poika

Royota Nonomiya (Masaharu Fukuyama) menestyy työssään ja hänellä on täydellinen perhe, johon kuuluu vaimo Midori ja poika Keita. Tulevaisuus on suunniteltu tarkoin. Keita käy pianotunneilla ja kuusivuotiaana hänelle haetaan paikkaa kalliissa yksityiskoulussa. Sitten synnytyssairaalasta tulee järkyttävä puhelu: kahden perheen vauvat ovat vaihtuneet heti synnytyksen jälkeen. Keita ei ole heidän poikansa.

Biologisen pojan, Ryusein, elinympäristö on täysin erilainen kuin Keitan. Perhe on köyhä, isä pitää rautakauppaa ja sisaruksia on kolme. Perheellä on kuitenkin jotain, mikä tuntuu puuttuvan Royotan perheestä: yhteistä aikaa lasten kanssa, rakkautta ja huolenpitoa. Kun perheet tutustuvat toisiinsa, erot alkavat näkyä eikä yhteentörmäykseltä säästytä. Päättivätpä perheet poikien kohtalosta miten tahansa, joku tulee kärsimään. Kaiken tämän keskellä on kaksi hämmentynyttä pikkupoikaa jotka eivät ymmärrä, miksi heitä kuljetetaan perheestä toiseen.

Tarina etenee dramatiikasta huolimatta rauhallisesti ja lisämausteensa antaa hillitty japanilainen kulttuuri. Ylemmällä sosiaaliluokalla on tiukat käytössäännöt, eikä tunteille anneta tilaa. Lapsi on oman menestyksen jatke ja perinteen jatkaja. Elokuva laittaa katsojan kritisoimaan valintoja mutta samalla ei voi välttyä ajatukselta, miten itse toimisi samassa tilanteessa. Miltä tuntuu, kun kuusi vuotta rakkaudella kasvatettu lapsi ei olekaan oma? Miten voi tutustua ja kiintyä omaan biologiseen lapseen, jonka olemassaolosta ei ole tiennyt mitään? Kumpi on rakkaampi?

Ajatuksia herättävä, vahva leffa.  Jos olet perheellinen ja antaudut elokuvan vietäväksi, voi kokemus olla hyvinkin sydäntä särkevä.

Japani, 2013

Ohjaus: Kore-eda Hirokazu
Käsikirjoitus: Kore-eda Hirokazu
Pääosissa: Masaharu Fukuyama, Machiko Ono, Rirî Furankî, Yôko Maki

A Late Quartet

Jousikvartetti tulee suuren muutoksen eteen, kun Peterillä (Christopher Walken) todetaan Parkinsonintauti. Miten kvartetti selviää tulevasta kiertueesta? Kuka korvaa Peterin? Miten kvartetin yhteissoitolle ja kemialle käy, jos joku uusi astuu kehiin?

Myönnän, että pitkästyin alussa. Jossain vaiheessa aloin väsymään ja elokuva haukotutti. Aikuismaista dialogia ja älyllistä pohdintaa, toki. Mutta jotenkin liian aikuismaista ja älyllistä.  Hyvistä näyttelijöistä huolimatta meinasin heittää kiinnostuskirveeni kaivoon, kunnes alkoi tapahtua. Yhtäkkiä kuvaan astui pettämistä, jättämistä, epäsovinnaisia parisuhteita ja jopa nyrkkitappelu. Mielenkiintoni heräsi välittömästi uudestaan. Tämä leffahan toimii!

Philip Seymour Hoffmanin esittämä kakkosviulisti on koko elämänsä kakkonen, niin kvartetissa kuin parisuhteessa. Hänen vaimoaan esittävä Catherine Keener taas omaa yhteistä historiaa ykkösviulistia esittävän Mark Ivanirin kanssa. Markin hahmo on hillitty taiteilija, joka päättää vapauttaa intohimonsa valloilleen. Äkkiä nämä säädylliset hahmot paljastuvat tavallisiksi kuolevaisiksi, joita kiinnostaa kamarimusiikin lisäksi peräkammarin menot. Ja sekös se sotkee kvartetin pasmat entisestään.

Roolihahmot ovat tavallisuudessaan todella maukkaita ja muutaman kerran sai nauraa ääneen. En olisi uskonut, että jousikvartetista voi tehdä näin menevän elokuvan. Lisäksi täytyy sanoa, että pitkät konserttikohtaukset on todella loistavasti näyteltyjä. En ole varma, osaako Christopher Walken ja kumppanit soittaa säveltäkään viulusta mutta siitä olen varma, ettei heidän taidot riitä ääninauhalta kuultavaan musiikkiin. Näyttelijät paneutuvat kuitenkin soittamiseen sellaisella intensiteetillä ja tunteella että katsoja unohtaa katsovansa elokuvaa. Uskoin täysin, että edesmennyt Hoffman on maailman paras kakkosviulisti. Tämä leffa oli positiivinen yllätys.

USA, 2012
Ohjaus: Yaron Zilberman
Käsikirjoitus: Seth Grossman, Yaron Zilberman
Pääosissa: Philip Seymour Hoffman, Christopher Walken, Catherine Keener, Mark Ivanir

Only Lovers Left Alive

Aika ajoin tulee elokuva, joka tuo jotain uutta genreensä ja päivittää vanhan formaatin nykypäivään. Jim Jarmuschin Only Lovers Left Alive tekee tämän vampyyrileffoille.

2000-luku ei ole vampyyreillekään ruusuilla tanssimista. Verinarkkarien on pakko saada päivittäinen (tai öinen) veriannoksensa mutta samalla pitää varoa, ettei valtaväestö pääse heidän jäljilleen. Nykyaika tekee elämästä sekä vaikean että helpon: Kurkkuja ei voi avata kuten aikaisemmilla vuosisadoilla mutta rahalla saa mitä vain. Myös verta.

Adam (Tom Hiddleston) ja Eve (Tilda Swinton) elävät eri puolilla maapalloa. Heitä yhdistää kaksi asiaa: He ovat vampyyreja sekä rakastavaisia vuosisatojen takaa. Adam asuu Detroitissa, tekee musiikkia ja voi taloudellisesti hyvin mutta henkisesti huonosti. Eve on asettunut Marokkoon ja pitää matalaa profiilia. Kun Adam ja Eve keskustelevat puhelimessa Evelle tulee selväksi, että on aika lähteä Adamin luokse. Jälleen kerran.

Tarina on synkkä ja kunnioittaa vampyyrielokuvien lainalaisuuksia. Vampyyrit valvovat öisin, elävät ikuisesti, juovat verta eivätkä seurustele valtaväestön kanssa. Tämän perustuksen päälle Jarmusch on luonut virkistävän näkökulman ikuisen elämän toisesta puolesta. Entäpä, kun kaikki on nähty ja koettu? Mitä jos elämä ikuisessa pimeydessä ja yksinäisyydessä vuosisadasta toiseen alkaa käydä psyykeen päälle? Olisiko kuolema sittenkin parempi vaihtoehto?

Jarmusch on älykkö ja hänen tarinassaan viljellään viitteitä vampyyrien aikaisemmin tuntemiin historiallisiin henkilöihin kuten Shakespeare, Newton, Tesla, Einstein jne. Loistavia oivalluksia siitä, mitä kaikkea ikuisesti elävä vampyyri on ehtinyt elämänsä aikana tekemään, näkemään ja kokemaan. Adamin soittama grungeblues (kirjoittajan oma määritelmä) kuulostaa hyvälle ja sopii hyvin synkkään teemaan. Musiikista täydet pisteet.

Tämä elokuva ei ole Twilight tai Dracula. Adamin ja Even elämä kulkee rauhallisella tempolla ja välillä jopa arkisesti, omalla omituisella tavallaan. Tarinaan ilmestyvät henkilöt luovat uusia jännitteitä ja sitten päästään itse asiaan. Mitään gorepornoa ja hurmejuhlaa on kuitenkin turha odottaa. Nämä vampyyrit elävät sentään sivistynyttä 2000-lukua.

USA, 2013
Ohjaus: Jim Jarmusch
Käsikirjoitus: Jim Jarmusch
Pääosissa: Tilda Swinton, Tom Hiddleston, Mia Wasikowska, Anton Yelchin, John Hurt

The Cell

Häiriintynyt sarjamurhaaja sieppaa naisia ja pitää heitä vangittuna salaisessa piilopaikassa. Poliisi on voimaton. Kun FBI viimein löytää Stargherin (Vincent D’Onorfio), tämä on saanut kohtauksen ja vaipunut koomaan. Lääkärin tuomio on tyly: Sarjamurhaaja ei palaa koskaan tajuihinsa. Kidnapattu tyttö on edelleen kateissa, mutta ainoa joka tietää hänen olinpaikan, ei ole enää tällä planeetalla. FBI agentti Peter Novak (Vince Vaughn) ottaa tieteen avuksi pelastaakseen viimeisen uhrin ennen vääjäämätöntä kuolemaa. Catherinella (Jennifer Lopez) on keino tunkeutua sarjamurhaajan maailmaan.

The Cell on komeaa katseltavaa. Visuaalisesti loistava leffa on kestänyt ajan hampaita. Juonikuvio on ohuenlainen mutta antaa kuitenkin puitteet kuljettaa päähenkilöitä alitajunnan ihmeellisessä maailmassa. Matkan varrella on niin karuja kohtauksia, ettei tätä voi suositella heikkohermoisille. Tosin heikkohermoisethan eivät katso kauhuelokuvia.

Jos visuaalisuus riisuttaisiin pois, tarina olisi yksi sarjamurhaajajahti muiden joukossa. Nyt upeasti toteutetut, äärimmäisen synkät tajunnan näkymät peittävät alleen pahimmat juonen puutteen ja kannattelevat elokuvan loppuun asti. Kertomusta ei ole keinotekoisesti pitkitetty, mistä plussaa. Lisäksi Jennifer Lopez tekee yllättävän hyvän roolisuorituksen. Ehkä syynä on se, että Catherine on pidättyväinen tiedenainen, joten Jenniferin ei tarvitse näytellä liikaa. Onpahan vain sopivan nätti elementti kauniiden lavastuksen keskellä.

Ja vielä varoituksen sana. Elokuva sisältää erittäin ällöttäviä, suorastaan kuvottavia kohtauksia. Mutta tiedät jo ensimmäisen puolen tunnin jälkeen, onko sinusta katsomaan The Cell loppuun asti.

Usa 2000

Ohjaaja: Tarsem Sighn

Käsikirjoitus: Mark Protosevich

Pääosissa: Jennifer Lopez, Vince Vaughn, Vincent D’Onorfio

Mielensäpahoittaja

Mielensäpahoittaja on mukava vanhan ajan komedia. Ei vaan Mielensäpahoittaja on komedia nykyajasta ja siitä pudonneen mielensäpahoittajan välisestä konfliktista. Tai sitten Mielensäpahoittaja on tarina sukupolvien välisestä ristiriidasta: Isistä, jotka kasvoivat Suo, kuokka ja Jussi –menttaliteetilla ja huomasivat äkkiä, että maailma kotitilan ulkopuolella oli muuttunut.

Antti Litja on hyvä valinta mielensäpahoittajaksi. Hän ei lähde mukaan uusiin kotkotuksiin. Perunapelto on käännettävä, niin kuin on tehty aina ennenkin, ja välillä hän käy tapaamassa hoitokotiin joutunutta vaimoaan. Yrmeän miehen pinnan alla velloo yksinäisyys ja ikävä elinikäistä elämänkumppania, jonka kanssa on oltu niin monesta asiasta yhdessä hiljaa.

Kun Litjan hahmo loukkaa jalkansa, hän joutuu äkisti modernin yhteiskunnan armoille ja matkustaa kaupunkiin poikansa perheen vieraaksi. Mutta mikään ei kyläpaikassa ole kuin kotona. Miniän antamat lakanatkin mielensäpahoittaja vaihtaa ennen nukkumaan menoa omiin lakanoihin. Välit miniän ja appiukon välillä kiristyvät äärimmilleen ja tapahtumat alkavat vyöryä ilman, että kellään on niihin kunnollista otetta.

Mielensäpahoittaja on hyvän mielen kuva. Tarinalla on opetus ja kaikista löytyy hyvää. Onneksi mielensäpahoittaja ei ole yhden vitsin leffa. Olisi ollut liian helppoa pitkittää jäärän sekoilua kodinelektroniikan ja tekniikan kanssa. Kyseisiä kohtauksia on vain muutama siellä täällä ja siitä pisteet. Tuomas Kyrön tekstiä en ole lukenut, joten minulla ei ollut ennakkoajatusta mitä tuleman pitää. Ehkä sisimmässäni olisin halunnut vielä lisää särmää. Lisää konflikteja vanhan ja uuden välillä. Ei siinä mitään, ihan hyvä elokuva tämä oli näinkin.

Suomi 2014

Ohjaaja: Dome Karukoski

Käsikirjoitus: Dome Karukoski, Tuomas Kyrö

Pääosissa: Antti Litja, Ilkka Forss, Mari Perankoski, Petra Frey

Inside Llewyn Davis

Sanottakoon heti aluksi, että olen Coenin veljesten fani. Joten jos et ole pitänyt aikaisemmin heidän leffoistaan, voit jättää tämän katsomatta, ottaa arvostelusta yhden tähden pois tai jotain. Omapahan on häviösi.

Folk-muusikko Llewyn Davisin (Oscar Isaac) elämä on tuuliajolla. Hänellä ei ole kotia, vaan yöpaikka vaihtuu kaverien sohvista juna-aseman odotussaliin ja autonpenkkeihin. Llewyn elämässä on tapahtunut tragedia, joka väijyy herkän taiteilijan takaraivossa eikä jätä rauhaan. Herkkä taiteilija on tosin vähän kaunisteltu ilmaisu. Llewyn on, ystävän sanoin, Kuningas Midaksen idiootti veli, jonka jäljiltä jää vain paskaa.

Kuten aina, Coenin veljekset marssittavat valkokankaalle toinen toistaan herkullisempia hahmoja. Jo pelkästään ne tekevät elokuvasta nautittavan. Kun lisäksi näennäisen juonettoman elokuvan pinnan alla kulkee yllätyksellinen juonikuvio, on lopputulos täydellinen. Komediaa ei alleviivata, vaan staattiset hetket rikotaan absurdeilla tapahtumilla, jotka saavat nauramaan ääneen.

Koska pidän Coenin leffoista ja tiedän, ettei juonikuvioita voi arvata etukäteen, pystyn jättämään ennakkoarvailut seuraavasta hetkestä syrjään ja nauttimaan menosta. Katsojalle heitetään täkyjä ja vihjeitä, jotka 99,9 % leffoissa vievät tiettyyn suuntaan. Mutta ei Coenien kertomuksissa. Kerta toisensa jälkeen katsojaa narutetaan ja viedään poluille, joissa kukaan ei aikaisemmin ole kulkenut. Sen Ethan ja Joel osaavat paremmin kuin kukaan toinen nykyohjaaja.

John Goodman tekee sivuroolin äreänä vanhana miehenä. Huikea hahmo. Kissaihmisille elokuva tarjoaa myös hauskoja paloja, kun Llewyn seikkailee kaupungilla ystävänsä kissa kainalossa. Miksi? Ota selvää ja käy katsomassa.

USA, 2013
Ohjaus: Ethan & Joel Coen
Käsikirjoitus: Ethan & Joel Coen
Pääosissa: Oscar Isaac, Carey Mulligan, John Goodman, Garrett Hedlund, Justin Timberlake

Gloria

Gloria on eronnut, itsenäinen nainen, joka tekee mitä tykkää eikä tarvitse ketään. Tai niin hän luulee. Sitten hänen elämäänsä ilmestyy mies ja Glorian maailma menee raiteiltaan. Samaan aikaa tytär suunnittelee muuttoa, pojan perheellä on murheita ja ex-mies ilmestyy maisemiin uuden puolisonsa kanssa. Mikään ei ole niin kuin ennen.

Kaikessa arkisuudessaan leffa oli piristävä kokemus. Mitään ei selitellä, vaan ihmiset toimivat niin kuin ihmiset toimivat: irrationaalisesti, intuitiivisesti ja tunteella. Kaikkia ajaa eteenpäin se suuren rakkauden etsintä. Siinä etsinnässä ei ole kuin muutama mutka: Miten rakkauden löytää? Mitä sitten, kun sen löytää? Miten rakkauden saa säilymään ja entäs, jos se kuitenkin päättyy? Tässä tarinassa rakkauden etsintä ei suju niin kuin elokuvissa.

Paulina Garcia on todella uskottava Glorian roolissa. Kun elokuva on espanjankielinen eivätkä näyttelijät ole tuttuja syntyy vahva illuusio, että kaikki valkokankaalla tapahtuva on totta. Se on hieno tunne.

Chile, 2013
Ohjaus: Sebastián Lelio
Käsikirjoitus: Sebastián Lelio, Gonzalo Maza
Pääosissa: Paulina Garciá

12 Years a Slave

Solomon Northup oli New Yorkissa asuva muusikko, vapaa musta mies, jonka orjakauppiaat kidnappasivat ja veivät orjaksi Lousianaan. Kesti 12 pitkää vuotta, ennen kuin Solomon vapautui ja pääsi takaisin perheensä luokse. Kokemuksistaan orjana hän kirjoitti kirjan, joka julkaistiin vuonna 1853.

Elokuva on rankkaa katsottavaa. Kontrasti alun tavallisesta perhe-elämästä suurkaupungissa kidnappauksesta seuranneeseen orjuuteen puuvillaplantaasilla on hurja. Laivamatka kahlittuna siipirataslaivan ruumaan on ahdistava ja tätä alleviivaa loistava musiikki, joka tuo pelon katsojan ihon alle. Tulee tunne, että nyt on tosi kyseessä.

Solomonin tarinassa näytetään, miten ihmisyys riisutaan ja eläimen tasolle alistetut orjat ovat pelkästään omistajiensa omaisuutta. Tilanomistajat saarnaavat omaisuudelleen raamattu kädessä ja oikeuttavat epäinhimilliset toimet, kuten ruoskimisen, pyhän kirjan sanoilla: Ken ei usko isäntäänsä, tulee ruoskia lukemattomilla ruoskaniskuilla. Niinpä niin. Raamatusta on aina löydetty ohjeet tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Elokuvaa ei pysty katsomaan silmät kuivina. Raiskatut, ruoskitut ja nöyryytetyt orjat huutavat armoa ja pelastusta, mutta sitä ei tule. Valkoinen omistaja ei pidä heitä ihmisinä. Jos puuvillan kerääminen ei suju, tilanne korjataan väkivallalla. Pelko on orjien jokapäiväinen ystävä. Varmaan moni uskonnollisempi katsoja ehtii toivoa, että ihmisraunioille on olemassa taivas, jonne päästä eroon maallisesta kurjuudesta. Minä taas toivoin, että olisi olemassa helvetti. Helvetti niitä ihmisiä varten, jotka aikoinaan kidnappasivat, kuljettivat, myivät ja käyttivät orjia kuin juhtaeläimiä. Sillä erotuksella, että tuohon aikaan hevosia tuskin kohdeltiin niin huonosti kuin neekereitä. Ei ihme, että neekeri –nimitys on afroamerikkalaisille kirosana.

Elokuvassa näytetään myös orastavat muutoksen tuulet, jotka johtivat myöhemmin Amerikan sisällissotaan ja orjuuden lakkauttamiseen. Ero pohjoisen ja etelän välillä on ammottava, eivätkä kaikki etelän ihmisetkään ole enää varmoja, onko orjien pitäminen heille Jumalan antama etuoikeus.

Tämä on tärkeä elokuva, eikä näitä ole koskaan liikaa. Tarinoita orjuudesta, holokaustista, kansanmurhista ja muista hirvittävistä historian tositapahtumista pitää tehdä lisää. Jokainen sukupolvi muokkaa tarinan näköisekseen. Uudet tekniikat mahdollistavat sen, että tarina ei jää vanhentuneiden erikoistehosteiden varjoon, niin kuin viime vuosisadan leffoille tahtoo jo käydä. Esimerkiksi elokuvan ruoskintakohtaus on niin realistinen, brutaali ja raaka, että usea katsoja käänsi katseensa pois valkokankaasta.

Ihmiskunta tarvitsee muistutusta historian kauheuksista, jotta ne voitaisiin välttää tulevaisuudessa. Ihminen on oman historiansa tuote. Mutta historia ei kulje isältä pojalle geeneissä, vaan se pitää opettaa. Ehkä joku päivä me opimmekin jotain näistä tarinoista.

USA, 2013
Ohjaus: Steve McQueen
Käsikirjoitus: John Ridley, Solomon Northup
Pääosissa: Chiwetel Ejiofor, Michael Fassbender, Bratt Pitt

Bernie

Bernie (Jack Black)  on pienen teksasilaiskaupungin rakastettu hautausurakoitsija. Hän on hyväsydäminen, ajattelee aina muita ja tekee kaikkensa yhteisön eteen. Bernie yhyttää varakkaan lesken Marjorien (Shirley MacLaine) tämän miehen hautajaisissa ja pian heidän välinsä alkavat lämmetä. Bernie ja Marjorie ovat kuin eri planeetoilta. Marjorie on pahansisuinen, ilkeä vanha nainen, joka kietoo Bernien pikkusormensa ympärille. Eikä Berniellä ole mitään mahdollisuuksia.

Elokuva etenee dokumenttityyliin. Vähän väliä tarinan katkaisee jonkun henkilön haastattelu ja kommentti tapahtumien kulusta ja epäsuhtaisesta pariskunnasta. Kun tätä on jatkunut yli varttitunnin minulle iski paha aavistus, että sama ralli jatkuu loppuun asti. Ja niin se jatkuikin. Haastattelupätkät pätkivät tarinan pieneksi silpuksi eivätkä tuoneen juttuun mitään lisäarvoa. Päinvastoin. Tuli samanlainen olo kuin amerikkalaisia sarjoja katsoessa: Mainoskatkon jälkeen käydään läpi mitä siihen asti on tapahtunut ja miksi. Yhä uudestaan ja uudestaan.

Matthew McConaughey näyttelee paikallista poliisia, jolla ei ole mitään hyvää sanottavaa Berniestä. Hän onkin erittäin tyytyväinen voidessaan todistaa olleensa oikeassa. Komediaksi tästä elokuvasta puuttui vain hyvät jutut ja pari naurua. Edes Jack Black ei ole hauska, vaan vetää roolin käsijarru päällä koska sellainen Bernie oli. En ymmärrä.

Tätä elokuvaa on hehkutettu mutta minuun se ei osunut eikä uponnut. Johtuuko kaikki siitä, että tämä tarina on tosi? Ja totuus ei tällä kertaa ole kovinkaan kummoinen. Tämän piti olla komedia, mutta missä on hauskuus? Jokin tässä koko jutussa oli pahasti pielessä, enkä saa kiinni että mikä. Pettymys.

USA, 2011

Ohjaus: Richard Linklater

Käsikirjoitus: Skip Hollandsworth, Richard Linklater

Pääosissa: Jack Black, Shirley MacLaine, Matthew McConaughey

Menneisyys (Le passé)

Ahmad palaa Iranista Pariisiin neljän vuoden jälkeen saattaakseen loppuun avioeron Marien kanssa. Mariella on uusi mies ja uusioperheeseen kuuluu myös Marien tytöt ja miehen poika. Yllättäen Ahmad joutuu tilanteeseen, jossa hän selvittelee perheenjäsenten välejä. Poika vihaa uutta äitipuolta, vanhin tytär uutta isäpuolta, isäpuolen vaimo makaa sairaalassa koomassa ja vanhemmat ovat siinä välissä omine ongelmineen. Täysin ulkopuolisena Ahmadilla on mahdollisuus tehdä kipeitä kysymyksiä ja saada yllättäviä vastauksia.

Menneisyys kulkee rauhallisesti ja hidastempoisesti. Jopa niin hidastempoisesti, että toimintaelokuvien ystäville tätä ei voi suositella. Henkilöhahmot ovat elävän tuntuisia eikä kukaan ole mustavalkoinen. Jokaisella on oma menneisyytensä ja siitä kumpuavat kokemukset saavat heidät reagoimaan tilanteeseen omalla tavallaan. Ahmad on hyvä mies, josta ex-vaimon tyttäret yhä pitävät. Niinpä kun Marie pyytää häntä keskustelemaan vanhemman tyttären kanssa, Ahmad tekee työtä käskettyä. Taustalta paljastuu asioita, joista uusioperheen vanhemmat eivät tienneet mitään.

Rauhallisesta rytmistään huolimatta mielenkiintoinen tarina, joka vie mukanaan. Itsekin uusioperheessä elävänä voin huokaista, että omat ongelmat ovat varsin pieniä ja arkisia elokuvan henkilöihin verrattuna. Ei yhteiselo aina helppoa ole eikä tässä elokuvassa varsinaista opetusta ollut mutta ehkä kuitenkin kannattaisi toimia joskus kuin Ahmad. Olla valmis keskustelemaan, kysyä avoimia kysymyksiä ja sen jälkeen, ennen kaikkea, olla valmis kuuntelemaan mitä toisella on sanottavaa.

Italia, Ranska, 2013
Ohjaus: Asghar Farhadi
Käsikirjoitus: Asghar Farhadi
Pääosissa: Bérénice Bejo, Ali Mosaffa, Tahar Rahim, Pauline Burlet

Perfect Sense

Mitä olisi elämä ilman hajuaistia? Ilman makuaistia? Miten elämä eroaisi tämän hetkisestä? Miten ihmiset käyttäytyisivät toisin kuin nyt?

Perfect Sense antaa tähän kiehtovan vastauksen. Maailmalla ilmaantuu outo tauti, joka tekee tartunnan saaneen ensin murheelliseksi ja vie sitten hajuaistin. Tauti etenee hätkähdyttävän nopeasti. Ihmiset eivät voi ennakoida mitään, valtava murhe puskee vain päälle ja aamulla You can’t smell the flowers.

Susan (Eva Green) on tutkija, joka saa ensimmäisenä tutkittavakseen hajuaistinsa menettäneen potilaan. Mies on tapahtuneesta lähinnä ärtynyt. Hajuaisti ei ole niin hallitseva kuin muut aistit, mutta sen kadotessa katoaa osa elämän nautinnoista. Mikään ei enää tuoksu miltään. Ei edes ruoka. Miksi peseytyä, jos et tunne hienhajua?

Naapurikorttelissa ravintolanpitäjä Michael (Ewan McGregor) on toisenlaisen ongelman edessä. Kun ruoka ei enää tuoksu, pitää mausteita käyttää lisää, että hajuaistin katoamisesta kärsivä makuaisti saisi tarpeeksi ärsykkeitä. Michael törmää Susaniin sattumalta ja pyytää tätä asiakaskadosta kärsivään ravintolaansa maistamaan uusia ruokia. Tietämättään Michael ja Susan ovat samanlaisia. Hajuaistin katoaminen ei ole pahinta, mitä heille on tapahtunut. He ovat kadottaneet uskon rakkauteen. Kun epidemia etenee ja seuraavaksi lähtee makuaisti, alkaa tapahtumien kulku häämöttää katsojalle. Mutta maailman tapahtumat ovat vain kehys, jota vasten Michaelin ja Susanin suhdetta peilataan. 

Mitä sitten jos ihminen menettää aistinsa? Ajatus on kammottava, mutta elokuvan antama vastaus on yllättävä. Ihmiset sopeutuvat ja jatkavat elämää mitä kammottavimmissa olosuhteissa. Niinhän tapahtuu tosielämässä Ebolan runtelemassa Liberiassa ja sodan runtelemassa Ukrainassa. Ihmiset vain jatkavat elämää. Ehkä kuurona ja sokeana me keskittyisimme olennaiseen emmekä enää tuhlaisi aikaa taistelemalla toisiamme vastaan. Koska ihmiskunnan ainoa mahdollisuus selviytyä olisi se toinen ihminen.

Ajatuksia herättävä ja hieno sci-fi fantasia ihmisyydestä. Toteutus on niin realistinen, että tähän on helppo uskoa.

Britannia/Tanska/Ruotsi/Irlanti, 2011

Ohjaus: David MacKenzie

Käsikirjoitus: Kim Fupz Aakeson

Pääosissa: Ewan McGregor, Eva Green, Ewen Bremner, Connie Nielsen, Stephen Dillane

American Hustle

Irving (Christian Bale) on suuren luokan kusettaja. Mikään kierous ei ole hänelle vierasta. Itse asiassa hän on rakentanut elämänsä huijauksen ja valheiden varaan ja pyörittää sillä rakennetuilla eväillä pesula- ja lasifirmabisnestä plus laitonta taulukauppaa. Sitten hän törmää Sydneyhin (Amy Adams).

Sydney on ihana, Irvingin maailmaa ravisuttava seireeni. Ja Irving päättää avautua. Hän vie Sydneyn toimistoonsa, kertoo tarinansa ja tunnustaa rakkautensa. Sydneyn reaktio on tyrmäävä: Mr. ja Mrs. Hustle ovat löytäneet toisensa.

Yhdessä Irving ja Sydney huijaavat ihmisiä kiihtyvällä vauhdilla ja rahaa virtaa ovista ja ikkunoista. Rikoksen jäljet ovat lyhyet ja kiinnijääminen vääjäämättömästi edessä. Kun FBI viimein nappaa kaksikon, he joutuvat omituisen valinnan eteen. Mennäkö suoraa päätä vankilaan vai jatkaako huijaamista FBI:n johtamassa operaatiossa?

Tarina perustuu löyhästi tositapahtumiin. Leffa on pitkä mutta sitä ei huomaa, kun juoni ja hyvät henkilöhahmot imaisevat rikoksen maailmaan. Jennifer Lawrence on hyvä kauniin mutta yksinkertaisen kotirouvan roolissa ja Bradley Cooperin esittämä FBI agentti Richie on hulvattoman maaninen ja arvaamaton. Erittäin viihdyttävää tarinan kerrontaa.

Meikäläiselle iski välillä Puhallus-syndrooma. Jokainen, joka on nähnyt 70-luvun klassikon Puhallus, odottaa huijaritarinassa paljastuvan salaisuuksia salaisuuksien jälkeen, koukkuja ja päälaelleen kääntyviä juonenkäänteitä. Odotuksiin nähden kerronta olikin suoraviivaisempaa, joten tällä kertaa arvailut siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, olivat ajanhukkaa. Tämä ei tarkoita, että leffa olisi ollut juonellisesti pettymys. Ongelma oli lähinnä henkilökohtainen. Tarinasta saa vain mielestäni enemmän irti, kun nauttii kyydistä eikä yritä olla fiksumpi kuin valkokangas. 

Pitää vielä lisätä PeeÄssänä: Christian Bale on yksi tämän vuosituhannen parhaista miesnäyttelijöistä. Irvingin rooli vain vahvisti tätä käsitystä.

USA, 2013
Ohjaus: David O. Russell
Käsikirjoitus: Eric Warren Singer, David O. Russell
Pääosissa: Christian Bale, Amy Adams, Bradley Cooper, Jennifer Lawrence, Jeremy Renner

The Grand Budapest Hotel

Vielä parikymmentä vuotta sitten olin Wes Craven fani. Nyt olen Wes Anderson fani. Aika ja ikä tekevät tehtävänsä.

Ralph Fiennes on Gustave H, suuren Grand Budapest Hotellin vastaanottovirkailija 1930-luvun kuvitteellisessa Eurooppalaisessa valtiossa, joka elää alkavan maailmansodan varjossa. Nuori Zero Moustafa (Toni Revolori) saa paikan hotellin piccolona ja sattumien summa tekee nuoresta miehestä yllättäen Gustave H:n oikean käden. Kun leskirouva Madame D (Tilda Swinton) kuolee, Gustave ja Zero joutuvat testamentin laukaisemalle tapahtumasarjalle, joka vie heitä vastustamattomasti kohti tuntematonta loppuratkaisua.

Kuten Andersonin elokuvissa aina, roolihahmot ovat omituisia ja sympaattisia. Dialogi on hassua eikä kukaan hymyile. Koska absurdit tilanteet tulevat katsojan eteen varoittamatta, pitää olla hereillä huomatakseen kummallisen huumorin. Kelkkailua jäisillä rinteillä, pako vankilasta vartiohuoneen läpi ja suuseksiä harrastavat… No jääköön paljastamatta. Komediaa ei alleviivata vaan luotetaan katsojan havaintokykyyn. Ja mikäs sen hauskempaa kun tulee olo, että pitää sanoa vieruskaverille ääneen: Huomasitko tuon!

Wes Andersonin leffassa on huikea määrä tähtiä, jotka saattavat vilahtaa ruudussa vain vajaan minuutin mittaisessa sivu-sivuroolissa: Bill Murray, Harvey Keitel, Owen Wilson jne. Varsinaisissa sivurooleissa nähdään sellaisia nimiä kuin Edward Norton, F. Murray Abraham, Jude Law, Willem Dafoe, Jeff Goldblum… Anderson on luonut itselleen statuksen, joka imee Hollywood –staroja puoleensa. Jopa pienen pieni esiintyminen hänen elokuvassaan on maineen arvoinen. Tästä syntyykin elokuvaan mukava lisämauste kun yrittää bongata, ketä erilaisten tekopartojen ja –viiksien taakse piiloutuu.

Hauska ja lämminhenkinen leffa. Kannattaa katsoa.

Usa 2014
Ohjaus: Wes Anderson
Käsikirjoitus: Stefan Zweig, Wes Anderson
Pääosissa: Ralph Fiennes, Toni Revolori, F. Murray Abraham, Mathieu Amalric, Adrien Brody, Willem Dafoe, Jeff Goldblum, Harvey Keitel, Jude Law, Bill Murray, Edward Norton, Saoirse Ronan, Tilda Swinton

Lions for Lambs

Sodanvastainen ja yhteiskuntakriittinen leffa, joka on tehty 2000-luvulla, on mielestäni melkoinen harvinaisuus Hollywoodissa. 9/11 ja siitä seuranneet sodat tekivät Yhdysvalloista toisinajattelua suvaitsemattoman maan, jossa patriotismi löi läpi kuin 50-luvulla ja tukahdutti kritiikin leimaamalla sen epäisänmaalliseksi. Siksi Lions for Lambs onkin virkistä poikkeus.

Presidentin pr-päällikkö ja senaattori Jasper Irving (Tom Cruise) kutsuu toimittaja Janine Rothin (Meryl Streep) toimistoonsa keskustellakseen uusista suunnitelmista, joilla Afganistanin sota voitetaan. Samaan aikaan Afganistanissa Usan armeijan erikoisjoukot valmistautuvat siirtymään uuteen kohteeseen tarkoituksena ottaa hallintaan Talebanin miehittämä alue. Samaan aikaa yliopiston professori Stephen Malley (Robert Redford) pyytää luennoilta lintsannutta opiskelijaa puhutteluun kansliaan.

Nämä kolme tarinaa kietoutuvat toisiinsa ja tuovat kolme erilaista näkökulmaa samaan tapahtumaan: Afganistanin sotaan. Miten sota sai alkunsa? Missä tehtiin virheitä? Kuka on oikeassa? Miksi Talebanit taistelevat edelleen vastaan? Ja ennen kaikkea, kuka tästä kaikesta hyötyy? Kysymykset jäävät ilmaan ja katsojan pohdittavaksi. Pidän tästä antaa ymmärtää muttei ymmärrä antaa –asenteesta. Liian usein tämän aihepiirin Hollywood-tuotokset ovat valmiiksi pureskeltua propagandaa.

Robert Redford tuntuu vilpittömästi olevan pienen ihmisen asialla. Hän itse yliopiston professorina yrittää saada oppilaitaan ajattelemaan itsenäisesti. Mutta aina tämä itsenäinen ajattelu ei johda siihen, mihin professori tähtää: etteivät uudet sukupolvet tekisi samoja virheitä kuin hänen sukupolvi. Yhtä kaikki, professori kunnioittaa yksilöiden ratkaisuja. Hän toteaakin itse, että on parempi tehdä edes jotain, kuin olla tekemättä mitään. Koska juuri mitään tekemättömään sukupolveen politiikassa valtaa pitävät luottavat ja tekevät itse mitä haluavat. Ilman että kukaan laittaa hanttiin.

Usa 2007

Ohjaus: Robert Redford

Käsikirjoitus: Matthew Michael Carnahan

Pääosissa: Robert Redford, Tom Cruise, Meryl Streep, Michael Pe’na, Derek Luke, Andrew Garfield

Päivien kuohu

Näin tämän elokuvan eilen mutta piti ihan nukkua yön yli, ennen kuin uskaltauduin kirjoittamaan mitään. Päällimmäisenä tunteena on, että Päivien Kuohu on jännä leffa. Älkääkä ymmärtäkö väärin. Tässä tapauksessa jännä ei tarkoita jännittävää vaan… no, jännää. Sellaista, kun näet jonkun kävelevän omituisissa vaatteissa ja toteat, että onpa jännän näköinen tyyppi. Tai keväällä orava, joutsen tai mikä tahansa luontokappale käyttäytyy täysin omituisesti ja toteat, että onpa jännä elukka.

Alku on yhtä ilotulitusta. Colin asuu yksin kokki/kodinhoitaja Nicholasin kanssa ja kadehtii Chickin naisjuttuja. Hän haluaa ja päättää rakastua. Päätös vie Colinin lopulta kutsuille, jossa hän törmää Chloeen. Rakkaus syttyy, lennetään pilvialuksella Pariisin yllä (kirjaimellisesti) ja kaahataan kirkkoon tarkoituksena voittaa paikka vihkialttarilla (kirjaimellisesti). Kirkkaita värejä, pianococtaileja, ihmismäinen kotihiiri, torakkamainen ovikello… Surrealistinen maailma iskee sellaisella voimalla, että miestä hirvittää.

Näyttelijät ovat hyviä. Audrey Tautou (Chloe) on oma, rakastettava itsensä. Romain Duris (Colin) on minulle uusi tuttavuus ja mukava sellainen. Kaverilla on tilannetajua ja hän sopii hyvin onnellisen onnettoman (älä kysy, katso elokuva) Colinin rooliin. Kokki/kodinhoitaja Omar Sy (Nicholas) on luku sinänsä. Omar teki läpimurtonsa elokuvassa Koskemattomat (2011) pikkurikollisena, joka ryhtyi upporikkaan invalidimiehen avustajaksi. Harvinaisen voimakkaalla karismallaan kaveri varastaa kohtauksen kuin kohtauksen. Gad Elmahed (Chick), Colinin ystävä, on kuin luotu kurjuuden maksimointiin.

Palaan vielä tuohon ”jännä leffa” –vaikutelmaan. Pidin surrealismista ja värien ja omituisten tapahtumien pommituksesta. Vaikka ymmärrän, miksi elokuva eteni ja päättyi niin kuin päättyi, en pitänyt lopusta. Minulle elokuvan muutos loppupuolella ei toiminut. Ei juonen takia vaan toteutuksen. Sanotaanko näin, että joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Tykitys olisi saanut jatkua kunnolla loppuun asti.

Mutta katsokaa itse. Elokuva jakaa katsojat varmasti eri leireihin kuin aurajuusto: tykkäät tai inhoat. Minua harmitti, että leffan alku ja loppuosa jakoi tunnelmaa niin, että en päässyt loppupeleissä kumpaankaan leiriin. Uusinnan paikka? Pitää kuitenkin todeta lopuksi, että jos elokuvassa käytetään vanhanaikaista stop-motion vaha-animaatiota, se EI voi olla läpeensä huono.

Ranska, 2013

Ohjaus: Michel Gondry
Käsikirjoitus: Michel Gondry, Luc Bossi perustuen Boris Vianin romaaniin
Pääosissa: Audrey Tautou, Romain Duris, Gad Elmaleh

Searching for Sugar Man

Amerikkalainen artisti Rodriguez tekee 70-luvulla kaksi levyä, jotka eivät koskaan lyö läpi musiikkimarkkinoilla. Muusikko katoaa ja jättää jälkeensä liudan kysymyksiä. Hän ei nimittäin koskaan saanut tietää, että samaan aikaan Etelä-Afrikassa, Apartheit-politiikan ollessa kuumimmillaan, joku toi maahan Rodriguezin LP-levyn ja sana lähtee kiirimään. Levystä tehtiin arviolta 500.000 kopiota ja siitä tuli mustien ja rotusortoa vastustavien valkoisten henkireikä ja vastarintalaulu hallitsevaa valtiovaltaa vastaan.  

Dokumentaristi päättää lähteä selvittämään, mikä Rodriguez oli miehiään. Hänen kuolemastaan liikkuu monenlaista huhua. Yhden version mukaan hän heitti 70-luvulla savuisessa jenkkiklubissa viimeisen keikan ja illan päätteeksi ampui itsensä lavalle. Mutta todellisuus osoittautuu paljon paljon uskomattomammaksi.

Tämä dokumenttielokuva on niin maaginen, että se vetää sanattomaksi. Ihmeellinen on elämä, kuten Frank Capra aikoinaan totesi. Toivottavasti tämä ei ikinä paljastu vain laskelmoiduksi markkinamiesten huijaukseksi. Se veisi kyllä totaalisesti uskon ihmisen hyvyyteen.

Etelä-Afrikka, Yhdysvallat, 2012

Ohjaus: Malik Bendjelloul
Käsikirjoitus: Malik Bendjelloul, Stephen ’Sugar’ Segerman
Pääosissa: Stephen ’Sugar’ Segerman, Dennis Coffey, Mike Theodore

Blue Jasmine

Jasminella on mennyt elämässä kovaa. Rikas ja menestyvä mies, hulppea asunto New Yorkissa, kutsuja, pintaliitoa, glamouria. Sitten kupla puhkeaa: Mies osoittautuu mätämunaksi ja kaikki raha on huijausta. Jasmine menettää omaisuutensa, yhteyden poikaansa ja otteen todellisuudesta. Pudotus on korkea ja kova.

Jasminen oljenkorsi on San Franciscossa asuva sisko, joka pitkin hampain mutta hyvää hyvyyttään suostuu majoittamaan ja auttamaan Jasminea. Alkaa uuden elämän palasten kerääminen, eikä kaikki mene kuin Strömsössä. Todellisuus on tuskaa ja saa Jasminen välillä pakenemaan menneeseen maailmaan, joka oli yhtä kaukana todellisuudesta kuin hänen loputtomat haaveet paremmasta elämästä.

Blue Jasmine on Woody Allenia parhaimmillaan, ainakin minun mielestä. En ole ollut mikään Allen-fani mutta näyttää äijä paranevan vanhetessaan kuin viini. Vicky Christina Barcelona (2008) oli hauska ja erilainen kolmiodraama ihmissuhdesoppa ja Midnight in Paris (2011) loistavasti tähän maailmaan ankkuroitu fantasia ihmisen jatkuvasta tyytymättömyydestä omaan elämäänsä.

Woody Allen on ristiriitainen persoona ja jakaa varmasti mielipiteitä niin elokuvissaan kuin elämässäänkin. Minulle hän on ollut yhden roolihahmon rasittava änkyttäjä. Ohukainen ilman paksukaista. Niin kauan, kun Allen näytteli omissa leffoissaan, hänen hahmonsa rajoitti ja latisti elokuvien tunnelmaa. Onneksi Woody on siirtynyt ilmeisen pysyvästi kameran toiselle puolella ja tekee sitä, missä hän on ylittämätön: Kirjoittaa, ohjaa ja kertoo yllättäviä, hauskoja ja ikimuistoisia tarinoita ihmisistä.

Blue Jasminea esittänyt Cate Blanchett pokkasi roolistaan parhaan naispääosa Oscarin eikä syyttä. Jasmine on niin raivostuttava hahmo, että hymyn ja parin naurunpyrskähdyksen lomassa kihisin raivosta. Elokuvan jälkeen vaimoni tuumasi että mitäpä ajattelisit, jos olisin kuin Jasmine. Vastasin, että me ei oltaisi tässä.

USA, 2013

Ohjaus: Woody Allen
Käsikirjoitus: Woody Allen
Pääosissa: Cate Blanchett, Alec Baldwin, Sally Hawkins, Bobby Cannavale

Syvyys

Eletään vuotta 1984. Islantilainen kalastaja-alus lähtee avomerelle troolaamaan kalaa. Yöllä sattuu onnettomuus, josta hengissä selviää ainoastaan yksi merimies. Gulli on uinut jääkylmässä meressä kuusi tuntia ja kävellyt paljain jaloin kaksi tuntia lumessa, kunnes pelastautuu lähimpään kylään. Tämä kaikki perustuu tositapahtumiin. Tämä kaikki on totta.

Syvyys on hieno leffa, joka kertoo tarinan sanan mukaisesti ”kylmän viileästi”. Tapahtumalla ei mässäillä mutta uintimatka näytetään niin intensiivisesti, että teatterissa tuli kylmä. Paljain jaloin taivallus tuliperäisessä kivierämaassa tuntui omissakin jalkapohjissa. Ei voi kuin hämmästellä, miten kukaan pystyy selviytymään moisesta hengissä.

Ainoan eloonjääneen kohtalo ei ole helppo. Ennennäkemätön tapahtuma tekee hänestä kerralla kuuluisan. Jokainen haluaa nähdä hyljemiehen. Syvällä mielen sopukoissa syyllisyys painaa ja painajaiset hallitsevat unia. Kysymys, johon ei saada kunnon vastausta, vainoaa Gullia: Miksi juuri minä jäin henkiin?

Ahdistavan tunnelman lisäksi leffasta jäi mieleen zippo-sytkärin kilahdukset. Kasarilla poltettiin todella paljon tupakkaa ja joka paikassa. Jopa sairaalassa. Tuo yksityiskohta oli mukavan epäsovinnainen näin sovinnaiseen maailman aikaan, eli ei haitannut yhtään.

Islanti, 2012

Ohjaus: Baltasar Kormákur
Käsikirjoitus: Jón Atli Jónasson, Baltasar Kormákur
Pääosissa: Ólafur Darri Ólafsson

Mud

Ihan ok. Yhdyn kaverini leffan jälkeiseen kommenttiin. Mud on ihan ok elokuva ja se kannattaa katsoa. Matthew McConaughey on loistava nimiroolissaan hieman yksinkertaisena Mudina, joka on leiriytynyt jokisuiston saareen ilman mitään nykyajan mukavuuksia. Ainoa suoja on puunlatvuksiin tulva-aikaan juuttunut vene, joka toimii kuin puumajana.

Kaksi poikaa törmää Mudiin saarella ja tästä alkaa pikku hiljaa avautuva tarina, joka vie katsojan perheriitojen, henkilökohtaisten kaunojen, mustasukkaisuuden, petoksen ja rikoksen syövereihin. Pojat ovat juuri murrosiän kynnyksellä ja seikkailu houkuttaa heitä. Varsinkin, kun tarinaan liittyy salaperäinen blondi.

Mud kuljettaa tarinaa rauhalliseen tahtiin ja samalla näytetään poikien kotioloja. Tarinan kehyksenä on joki ja sen varrella asuvat ihmiset. Jokiveneet toimivat koteina köyhille ja erakoituneille hahmoille, joille elämä näyttäytyy yhtä likaisena ja harmaana kuin jokivesi. Toinen pojista kohtaa ensirakkauden ja peilaa omat romanttiset haaveensa toisiin. Hetken maailma on ruusunpunainen, muuttuakseen vain verenpunaiseksi.

Minulle henkilökohtaisesti elokuvan heikkous oli kuitenkin päätähdet McConaughey ja Reese Witherspoon. Kun näyttämö on muuten karu ja elämänhajuinen, nämä Hollywood-tähdet rikkovat väkisinkin illuusion. Vähän nimettömämmät näyttelijät olisivat voineet tuoda tarinaan uuden ulottuvuuden. Nyt on jo alusta asti selvää, että vaikka Mud on likainen ja karkea, hän on pohjimmiltaan hyvä mies. Totta kai, hänhän on Matthew McConaughey! Ja vaikka Reese Witherspoon on vaarallisen oloinen vamppi, hänen rinnassaan sykkii oikea sydän. Nämä ennalta arvattavuudet söivät osittain elokuvanautintoani.

Mutta hyvin he näyttelevät, ei siinä mitään. Ja ymmärrän kyllä roolituksen. Jos teatteriin tulee pelkkiä pariskuntia ja Matthew riisuu paitansa on varmaa, että puolet yleisöstä pitää näkemästään.

USA, 2013
Ohjaus: Jeff Nichols
Käsikirjoitus: Jeff Nichols
Pääosissa: Matthew McConaughey, Reese Witherspoon, Tye Sheridan, Jacob Lofland

Jahti (Jagten)

Olipas rankka ja hyvä leffa. Lucas (loistava Mads Mikkelsen) on pienen tanskalaiskylän lastentarhan työntekijä, jonka yksityiselämä on mennyt rankasti alamäkeen. Avioero on rikkonut perheen ja teini-ikäinen poika asuu äitinsä luona ja ikävöi isää. Luokanopettajan työ on mennyt ja Lucas ”alentuu” työskentelemään lastentarhassa. Kotona häntä odottaa vain koira.

Äkkiä kaikki muuttuu, kun Lucas tutustuu lastentarhassa työskentelevään Nadjaan (Alexandra Rapaport) ja samaan aikaan poika ilmoittaa muuttavansa takaisin isän luo. Elämä hymyilee hetken, kunnes lastentarhan johtaja pudottaa pommin: Lucasta epäillään erään pikkutytön seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Tapahtumasarja kehittyy hyvin realistisesti ja heti alussa tehdään selväksi, että Lucas on syytön. Mutta ilkeät huhut lähtevät liikkeelle, vanhempia kutsutaan vanhempainiltaan, Lucasin pojalle soitetaan ja kerrotaan isään kohdistuneista epäilyistä ja jopa Lucasin paras ystävä kääntyy häntä vastaan. Pedofiiliksi leimattu Lucas huomaa äkkiä olevansa yksin ja jahdattu.

Elokuva on ahdistava ja mukaansatempaava. Välillä teki mieli huutaa valkokankaalle, että ettekö te idiootit tajua, mies on syytön. Yhteisön näkökulmasta jahdilla on pelottava logiikka. Noitavainot eivät jääneet keskiajalle, vaan me elämme edelleen noitavainojen aikaa. Pedofiilit ovat pilanneet miesten maineen, eikä kukaan ole turvassa. Sosiaalinen media on nykyään suurin noitavainojen aiheuttaja. Olisi hyvä aina pysähtyä ajattelemaan, eikä heittäytyä massan vietäväksi. Valitettavan helposti me klikkaamme itsemme mukaan tietämättä, mistä jahdissa on oikeasti kysymys.

Tanska, 2012
Ohjaus: Thomas Vinterberg
Käsikirjoitus: Tobias Lindholm, Thomas Vinterberg
Pääosissa: Mads Mikkelsen, Alexandra Rapaport, Thomas Bo Larsen, Annika Wedderkopp

Matkarakastajat (Los Amantes Pasajeros)

Matkustajakone starttaa Madridista matkalle Meksikoon. Matkan alussa ilmenee kuitenkin ongelmia, ja kone jää kiertämään Granadan ilmatilaan odottaen mahdollisuutta pakkolaskulle. Koneen kolme homostuerttia päättävät viihdyttää matkustajia hinnalla millä hyvänsä. Kirjava kaarti mitä omituisempia reissaajia elää lennolla kuin viimeistä päivää. On tunnettu domina, poliiseja pakeneva huijari, palkkamurhaaja, hääpari jonka nainen kävelee (ja sekstailee) unissaan, ennustajanainen jne.

Oudot tilanteet seuraavat toisiaan ja kieli on syvällä poskessa. Tosin välillä poskessa on jotain aivan muuta. Almodovarin henkilöhahmot ovat aina eriskummallisia ja jopa irvokkaita. Tällä kertaa pisimmän korren vetävät stuertit, joiden dialogi ja toiminta aiheuttivat hillittömiä naurukohtauksia. Todella hauska greisikomedia! Jos juonen tapahtumista kertoisi enemmän, homofobisemmat katsojat jättäisivät leffan väliin. Se olisi sääli, sillä kaikesta homostelusta ja seksistä huolimatta elokuva on todella viihdyttävä. Eikä kaikki, mitä kankaalla tapahtui, kuulostakaan kerrottuna niin hauskalle.

Elokuvan Alkuminuuteilla kuvassa vilahtavat Almodovarin luottonäyttelijät Antonio Banderas ja Penelope Cruz, mutta tämä on vain vedätystä Almodovar-faneille.

Espanja, 2013
Ohjaus ja käsikirjoitus: Pedro Almodóvar
Pääosissa: Paz Vega, Javier Camara, Cecilia Roth, Hugo Silva, Lola Dueñas

Betoniyö

Tähän leffaan oli kieltämättä suuret odotukset. Betoniyö voitti kuusi Jussia ja valittiin mm. viime vuoden parhaaksi elokuvaksi. Joten kriitikot eivät voi olla väärässä. Eiväthän.

Hieman ihmetytti etukäteen, että elokuvaa kävi viime vuonna katsomassa vain 6926 katsojaa (lähde: Suomen elokuvasäätiö). Menikö markkinointi pieleen? Miksi ihmiset eivät löytäneet tätä vuoden kotimaista ykköselokuvaa.

Alku oli lupauksia herättävä. Mustavalkoinen leffa on harvinaista herkkua ja hyvä tyylikeino. Päästiin heti taide-elokuva moodiin. Alussa esitetty Simon painajainen oli vaikuttava ja unenomainen. Tästä tulisi jotain huikeaa. Tunnelmani oli samanlainen kuin silloin, kun näin Melancolian Kino Kuvakukossa vuosi sitten. Maaginen leffa, siis Melancolia, ja tarina kantoi loppuun asti.

Palataan Betoniyöhön. Tarina eteni hitaasti, roolihahmot olivat vastenmielisiä ja tapahtumat seurasivat toisiaan unenomaisesti, ilman suurempaa intohimoa tai edes mielenkiintoa. Mitä pidemmälle leffa eteni, sitä ahdistuneempi olin. Huomasin myös haukottelevani. Tunnin jälkeen jo odotin, että elokuva loppuisi. Jos olisin katsonut tätä kotona, olisi DVD-masiina sammutettu aikoja sitten.

Hyviä puolia olivat loistava kuvaus ja valaistus, jotka muutamassa kohtauksessa loivat todella kansainvälistä luokkaa hipovia hetkiä ja maisemia. Varsinkin loppupuolella kuvattu, metsän keskellä virrannut pieni koski oli upea.

Missä vika? Olen tavallinen tallaaja, enkä varsinainen taide-elokuvafani. Siitä huolimatta olen katsonut monta taide-elokuvaa, jotka ovat jättäneet jälkensä. Hyvä taideleffa on hyvä taideleffa. Mutta hyvä taideleffa on myös nautittavaa katsottavaa. Se ei haukotuta, ei pitkästytä eikä jätä jälkimakua, että tulipahan nähtyä. En katso enää.

Suomi, Ruotsi, Tanska, 2013
Ohjaus: Pirjo Honkasalo
Käsikirjoitus: Pirjo Honkasalo ja Pirkko Saisio perustuen Pirkko Saision romaaniin
Pääosissa: Johannes Brotherus, Jari Virman, Juhan Ulfsak, Anneli Karppinen

Perfect Mothers

Ystävättäret Lil ja Rox pitävät yhtä ylä- ja alamäessä. Lilin mies kuolee ja hän jää leskeksi. Tämä tiivistää entuudestaan ystävyyssuhdetta. Molemmilla äideillä on saman ikäiset pojat, joiden kanssa he viettävät aikaa merenrannalla ja rantatalon kuistilla. Kun pojat tulevat miehen ikään, alkavat äidit kiinnostamaan heitä aivan erilailla. Pojista on vaivihkaa tulossa toistensa isäpuolia.

Tarinan moraali on vähintäänkin arveluttava, mutta juuri sellaiset elokuvathan meitä kiinnostavat. Suhde kaverin äitiin ei ole pelkkää pikkukivaa, vaan tunne ja järki taistelevat henkilöhahmojen sisällä ja syyllisyys ei helpota asiaa yhtään. Maisemat ja miljöö on kuin maanpäällisestä paratiisista. Mutta paratiisissakaan mikään ei ole täydellistä.

Naomi Watts ja Robin Wright ovat uskottavia äidin rooleissa ja ulkonäkötavoitekin on kunnossa, jotta nuorten miesten kiinnostus ei vaikuttaisi liian omituiselle. Mielenkiintoisesti tehty elokuva ja hyvä tarina. Suosittelen.

Australia, Ranska, 2013
Ohjaus: Anne Fontaine
Käsikirjoitus: Doris Lessing, Christopher Hampton
Pääosissa: Naomi Watts, Robin Wright, Xavier Samuel, James Frecheville

Frances Ha

Mitäpäs tästä sanoisi? Pitää kai todeta, että ei ollut meikäläisen kuva. Eli leffa ei ollut tarkoitettu tällaiselle monityydyttymättömälle rasvahapolle.

Frances Ha kertoo naisesta, joka on sinkku ja koettaa elättää itseään tanssiharjoittelijana New Yorkissa. Paras ystävä Sophie muuttaa heidän solukämpästä poikaystävänsä luo ja Frances joutuu yhä enemmän tuuliajolle. Hän asuu toisten nurkissa, on työttömänä ja tekee hanttihommia kun pystyy. Seuraa pitkiä keskusteluja ruokapöydän äärellä, bileissä, metrossa, makuuhuoneessa. Välillä käydään isän ja äidin luona viettämässä joulua.

Katsoin elokuvaa, joka mainostettiin komediaksi, ilman hymyn häivää huulillani. Mieleeni tuli yksi sana, joka kiteytti katsomiselämykseni: väritön. Enkä tällä tarkoita nyt sitä, että elokuva oli mustavalkoinen. Kokonaisuus oli vain niin väritön, hajuton, mauton ettei ulos kävellessä käteen jäänyt muuta kuin tyhjä karkkipussi.

Ja nyt sitten pieni korjausliike. Tajusin leffaa katsoessani, että tämä on varmaan parempi kuin mitä tunsin tai koin. Sen vain huomaa, kun on katsonut koko ikänsä elokuvia. Plus onhan tämä voittanut palkintojakin, kai. Kuvaus, valaistus, näyttelijätyö ja rytmiikka olivat taideleffalle ominaisia. Minulle paras kohtaus oli David Bowien Modern Love –kappaleen tahdittama katukuva juoksevasta pääosanaisesta. Eikä tämä johtunut itse kohtauksesta vaan nimenomaa David Bowien Modern Lovesta.

Loppukiteytyksenä Frances Ha:sta sanoisin: katso jos haluat. Jos haluat nähdä nuoren naisen piehtaroimassa oman yksinäisen elämänsä kiemuroissa, olla ajattelematta leffaa sen syvällisemmin ja samalla hymyillä ja aika ajoin nauraakin, katso Bridger Jonesin päiväkirja.

Jos olet syntynyt 70-luvun jälkeen, voit ohittaa tämän kirjoituksen olan kohautuksella.

USA, 2012
Ohjaus: Noah Baumbach
Käsikirjoitus: Noah Baumbach, Greta Gerwig
Pääosissa: Greta Gerwig, Mickey Sumner, Adam River

Eyes Wide Shut

Katsoin (jälleen kerran) tämän 1999 valmistuneen elokuvallisen mestariteoksen ja mietin, mikä siinä oikein koukuttaa. Kuten hyvissä elokuvissa yleensä, tästäkin löytää asioita, joita edellisillä katsontakerroilla ei ole huomannut.

Stanley Kubricin viimeiseksi elokuvaksi jäänyt Eyes Wide Shut kertoo avioparin (Tom Cruise ja Nicole Kidman) kriisistä. Elokuvan alku sujuu rennoissa merkeissä, johon särön lyö juhlissa sattunut vakava sairauskohtaus, jota Tom Cruisen esittämä tohtori joutuu hoitamaan. Samaan aikaa vaimoa liehittelee tanssilattialla satunnainen ihailija. Kaikki tämä kuitataan avioparin huvittuneella naljailulla lakanoiden välissä.

Vakavammaksi tilanne muuttuu, kun vaimo kertoo miehelleen seksifantasioistaan. Tohtori, joka suhtautuu hyvin järkiperäisesti ja maanläheisesti avioliittoonsa, joutuu yllättäen valtavan mustasukkaisuuden puuskan valtaan. Vaikka vaimo ei ole varsinaisesti pettänyt häntä, päättää mies kuitenkin kostaa. Alkaa outo, unenomainen matka kaupungin yöhön, jossa Cruisen henkilöhahmon miehisyyttä koetellaan ja murennetaan kohtaus kohtaukselta. Mutta mikä on totta, ja mikä tapahtuu vain tohtorin mielessä? Se jää katsojan päätettäväksi.

Hieno, hidastempoinen ja ajatuksia herättävä leffa. Tempo on jopa niin hidas, että ensimmäisellä kerralla se saattaa kyllästyttää ja tuskastuttaa aika ajoin. Kannattaa kuitenkin olla kärsivällinen ja antaa tarinan viedä loppuun. Kaikella on syyt ja seurauksensa, niin irralliselle kuin tapahtumat elokuvassa vaikuttavatkin. Leffassa kiehtoo myös sen hyvin toteutettu valaistus, joka lisää tarinan mielikuvituksellisuutta ja mystisyyttä. Musiikki luo dramaattisiin jaksoihin pinnan alla kytevää pelkoa ja kauhua. Cruise ja Kidman olivat elokuvan tekoaikoina aviopari, mikä näkyy hyvin heidän yhteisissä kohtauksissa. Leffan aviopari on uskottaja ja todentuntuinen. Tom Cruisen hahmo joutuu maksamaan tekojensa seurauksista, enemmän kuin hän olisi arvannutkaan.

Iso-Britannia, Yhdysvallat 1999

Ohjaaja: Stanley Kubrick
Käsikirjoitus: Arthur Schnitzler, Stanley Kubrick, Frederick Raphael
Pääosissa: Tom Cruise, Nicole Kidman

Enkelten siivu

Eli Enkelten siivu on leffa, jota voi suositella lämpimästi. Tämän englantilaisen elokuvan tarina alkaa joukosta pikkurikollisia, jotka joutuvat sovittamaan rikoksiaan yhteiskuntapalveluna. Ehdonalaisvalvoja vie Robbien ja kumppanit viskinmaistajaisiin....

Juoni on ovela ja lämminhenkinen. Koko ajan ollaan kuitenkin niin paljon realismin puolella, että hahmoista on helppo tykätä. Ohjaaja on Ken Loach ja käsikirjoittaja Paul Laverty. Laverty on minulle uusi tuttavuus. Pitää laittaa nimi korvan taakse. Veikkaan, että kaverista kuullaan vielä.

Skotlanninenglanti on kyllä sellainen kieli, että ilman tekstitystä en olisi tajunnut sanaakaan. En sen puoleen tajua mitään viskeistäkään, mutta leffassa tuo jalo juoma esiteltiin todella uskottavasti.

 Iso-Britannia, Ranska, Belgia, Italia, 2012
 
Ohjaaja: Ken Loach
Käsikirjoittajat: Paul Laverty
Pääosissa: Paul Brannigan, John Henshaw, Gary Maitland, Jasmin Riggins, William Ruane, Roger Allam, Siobhan Reilly