Hieman ihmetytti etukäteen, että elokuvaa kävi viime vuonna katsomassa vain 6926 katsojaa (lähde: Suomen elokuvasäätiö). Menikö markkinointi pieleen? Miksi ihmiset eivät löytäneet tätä vuoden kotimaista ykköselokuvaa.
Alku oli lupauksia herättävä. Mustavalkoinen leffa on harvinaista herkkua ja hyvä tyylikeino. Päästiin heti taide-elokuva moodiin. Alussa esitetty Simon painajainen oli vaikuttava ja unenomainen. Tästä tulisi jotain huikeaa. Tunnelmani oli samanlainen kuin silloin, kun näin Melancolian Kino Kuvakukossa vuosi sitten. Maaginen leffa, siis Melancolia, ja tarina kantoi loppuun asti.
Palataan Betoniyöhön. Tarina eteni hitaasti, roolihahmot olivat vastenmielisiä ja tapahtumat seurasivat toisiaan unenomaisesti, ilman suurempaa intohimoa tai edes mielenkiintoa. Mitä pidemmälle leffa eteni, sitä ahdistuneempi olin. Huomasin myös haukottelevani. Tunnin jälkeen jo odotin, että elokuva loppuisi. Jos olisin katsonut tätä kotona, olisi DVD-masiina sammutettu aikoja sitten.
Hyviä puolia olivat loistava kuvaus ja valaistus, jotka muutamassa kohtauksessa loivat todella kansainvälistä luokkaa hipovia hetkiä ja maisemia. Varsinkin loppupuolella kuvattu, metsän keskellä virrannut pieni koski oli upea.
Missä vika? Olen tavallinen tallaaja, enkä varsinainen taide-elokuvafani. Siitä huolimatta olen katsonut monta taide-elokuvaa, jotka ovat jättäneet jälkensä. Hyvä taideleffa on hyvä taideleffa. Mutta hyvä taideleffa on myös nautittavaa katsottavaa. Se ei haukotuta, ei pitkästytä eikä jätä jälkimakua, että tulipahan nähtyä. En katso enää.
Suomi, Ruotsi, Tanska, 2013
Ohjaus: Pirjo Honkasalo
Käsikirjoitus: Pirjo Honkasalo ja Pirkko Saisio perustuen Pirkko Saision romaaniin
Pääosissa: Johannes Brotherus, Jari Virman, Juhan Ulfsak, Anneli Karppinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti