A Late Quartet

Jousikvartetti tulee suuren muutoksen eteen, kun Peterillä (Christopher Walken) todetaan Parkinsonintauti. Miten kvartetti selviää tulevasta kiertueesta? Kuka korvaa Peterin? Miten kvartetin yhteissoitolle ja kemialle käy, jos joku uusi astuu kehiin?

Myönnän, että pitkästyin alussa. Jossain vaiheessa aloin väsymään ja elokuva haukotutti. Aikuismaista dialogia ja älyllistä pohdintaa, toki. Mutta jotenkin liian aikuismaista ja älyllistä.  Hyvistä näyttelijöistä huolimatta meinasin heittää kiinnostuskirveeni kaivoon, kunnes alkoi tapahtua. Yhtäkkiä kuvaan astui pettämistä, jättämistä, epäsovinnaisia parisuhteita ja jopa nyrkkitappelu. Mielenkiintoni heräsi välittömästi uudestaan. Tämä leffahan toimii!

Philip Seymour Hoffmanin esittämä kakkosviulisti on koko elämänsä kakkonen, niin kvartetissa kuin parisuhteessa. Hänen vaimoaan esittävä Catherine Keener taas omaa yhteistä historiaa ykkösviulistia esittävän Mark Ivanirin kanssa. Markin hahmo on hillitty taiteilija, joka päättää vapauttaa intohimonsa valloilleen. Äkkiä nämä säädylliset hahmot paljastuvat tavallisiksi kuolevaisiksi, joita kiinnostaa kamarimusiikin lisäksi peräkammarin menot. Ja sekös se sotkee kvartetin pasmat entisestään.

Roolihahmot ovat tavallisuudessaan todella maukkaita ja muutaman kerran sai nauraa ääneen. En olisi uskonut, että jousikvartetista voi tehdä näin menevän elokuvan. Lisäksi täytyy sanoa, että pitkät konserttikohtaukset on todella loistavasti näyteltyjä. En ole varma, osaako Christopher Walken ja kumppanit soittaa säveltäkään viulusta mutta siitä olen varma, ettei heidän taidot riitä ääninauhalta kuultavaan musiikkiin. Näyttelijät paneutuvat kuitenkin soittamiseen sellaisella intensiteetillä ja tunteella että katsoja unohtaa katsovansa elokuvaa. Uskoin täysin, että edesmennyt Hoffman on maailman paras kakkosviulisti. Tämä leffa oli positiivinen yllätys.

USA, 2012
Ohjaus: Yaron Zilberman
Käsikirjoitus: Seth Grossman, Yaron Zilberman
Pääosissa: Philip Seymour Hoffman, Christopher Walken, Catherine Keener, Mark Ivanir