Frances Ha

Mitäpäs tästä sanoisi? Pitää kai todeta, että ei ollut meikäläisen kuva. Eli leffa ei ollut tarkoitettu tällaiselle monityydyttymättömälle rasvahapolle.

Frances Ha kertoo naisesta, joka on sinkku ja koettaa elättää itseään tanssiharjoittelijana New Yorkissa. Paras ystävä Sophie muuttaa heidän solukämpästä poikaystävänsä luo ja Frances joutuu yhä enemmän tuuliajolle. Hän asuu toisten nurkissa, on työttömänä ja tekee hanttihommia kun pystyy. Seuraa pitkiä keskusteluja ruokapöydän äärellä, bileissä, metrossa, makuuhuoneessa. Välillä käydään isän ja äidin luona viettämässä joulua.

Katsoin elokuvaa, joka mainostettiin komediaksi, ilman hymyn häivää huulillani. Mieleeni tuli yksi sana, joka kiteytti katsomiselämykseni: väritön. Enkä tällä tarkoita nyt sitä, että elokuva oli mustavalkoinen. Kokonaisuus oli vain niin väritön, hajuton, mauton ettei ulos kävellessä käteen jäänyt muuta kuin tyhjä karkkipussi.

Ja nyt sitten pieni korjausliike. Tajusin leffaa katsoessani, että tämä on varmaan parempi kuin mitä tunsin tai koin. Sen vain huomaa, kun on katsonut koko ikänsä elokuvia. Plus onhan tämä voittanut palkintojakin, kai. Kuvaus, valaistus, näyttelijätyö ja rytmiikka olivat taideleffalle ominaisia. Minulle paras kohtaus oli David Bowien Modern Love –kappaleen tahdittama katukuva juoksevasta pääosanaisesta. Eikä tämä johtunut itse kohtauksesta vaan nimenomaa David Bowien Modern Lovesta.

Loppukiteytyksenä Frances Ha:sta sanoisin: katso jos haluat. Jos haluat nähdä nuoren naisen piehtaroimassa oman yksinäisen elämänsä kiemuroissa, olla ajattelematta leffaa sen syvällisemmin ja samalla hymyillä ja aika ajoin nauraakin, katso Bridger Jonesin päiväkirja.

Jos olet syntynyt 70-luvun jälkeen, voit ohittaa tämän kirjoituksen olan kohautuksella.

USA, 2012
Ohjaus: Noah Baumbach
Käsikirjoitus: Noah Baumbach, Greta Gerwig
Pääosissa: Greta Gerwig, Mickey Sumner, Adam River