Blue Jasmine

Jasminella on mennyt elämässä kovaa. Rikas ja menestyvä mies, hulppea asunto New Yorkissa, kutsuja, pintaliitoa, glamouria. Sitten kupla puhkeaa: Mies osoittautuu mätämunaksi ja kaikki raha on huijausta. Jasmine menettää omaisuutensa, yhteyden poikaansa ja otteen todellisuudesta. Pudotus on korkea ja kova.

Jasminen oljenkorsi on San Franciscossa asuva sisko, joka pitkin hampain mutta hyvää hyvyyttään suostuu majoittamaan ja auttamaan Jasminea. Alkaa uuden elämän palasten kerääminen, eikä kaikki mene kuin Strömsössä. Todellisuus on tuskaa ja saa Jasminen välillä pakenemaan menneeseen maailmaan, joka oli yhtä kaukana todellisuudesta kuin hänen loputtomat haaveet paremmasta elämästä.

Blue Jasmine on Woody Allenia parhaimmillaan, ainakin minun mielestä. En ole ollut mikään Allen-fani mutta näyttää äijä paranevan vanhetessaan kuin viini. Vicky Christina Barcelona (2008) oli hauska ja erilainen kolmiodraama ihmissuhdesoppa ja Midnight in Paris (2011) loistavasti tähän maailmaan ankkuroitu fantasia ihmisen jatkuvasta tyytymättömyydestä omaan elämäänsä.

Woody Allen on ristiriitainen persoona ja jakaa varmasti mielipiteitä niin elokuvissaan kuin elämässäänkin. Minulle hän on ollut yhden roolihahmon rasittava änkyttäjä. Ohukainen ilman paksukaista. Niin kauan, kun Allen näytteli omissa leffoissaan, hänen hahmonsa rajoitti ja latisti elokuvien tunnelmaa. Onneksi Woody on siirtynyt ilmeisen pysyvästi kameran toiselle puolella ja tekee sitä, missä hän on ylittämätön: Kirjoittaa, ohjaa ja kertoo yllättäviä, hauskoja ja ikimuistoisia tarinoita ihmisistä.

Blue Jasminea esittänyt Cate Blanchett pokkasi roolistaan parhaan naispääosa Oscarin eikä syyttä. Jasmine on niin raivostuttava hahmo, että hymyn ja parin naurunpyrskähdyksen lomassa kihisin raivosta. Elokuvan jälkeen vaimoni tuumasi että mitäpä ajattelisit, jos olisin kuin Jasmine. Vastasin, että me ei oltaisi tässä.

USA, 2013

Ohjaus: Woody Allen
Käsikirjoitus: Woody Allen
Pääosissa: Cate Blanchett, Alec Baldwin, Sally Hawkins, Bobby Cannavale