Mielensäpahoittaja

Mielensäpahoittaja on mukava vanhan ajan komedia. Ei vaan Mielensäpahoittaja on komedia nykyajasta ja siitä pudonneen mielensäpahoittajan välisestä konfliktista. Tai sitten Mielensäpahoittaja on tarina sukupolvien välisestä ristiriidasta: Isistä, jotka kasvoivat Suo, kuokka ja Jussi –menttaliteetilla ja huomasivat äkkiä, että maailma kotitilan ulkopuolella oli muuttunut.

Antti Litja on hyvä valinta mielensäpahoittajaksi. Hän ei lähde mukaan uusiin kotkotuksiin. Perunapelto on käännettävä, niin kuin on tehty aina ennenkin, ja välillä hän käy tapaamassa hoitokotiin joutunutta vaimoaan. Yrmeän miehen pinnan alla velloo yksinäisyys ja ikävä elinikäistä elämänkumppania, jonka kanssa on oltu niin monesta asiasta yhdessä hiljaa.

Kun Litjan hahmo loukkaa jalkansa, hän joutuu äkisti modernin yhteiskunnan armoille ja matkustaa kaupunkiin poikansa perheen vieraaksi. Mutta mikään ei kyläpaikassa ole kuin kotona. Miniän antamat lakanatkin mielensäpahoittaja vaihtaa ennen nukkumaan menoa omiin lakanoihin. Välit miniän ja appiukon välillä kiristyvät äärimmilleen ja tapahtumat alkavat vyöryä ilman, että kellään on niihin kunnollista otetta.

Mielensäpahoittaja on hyvän mielen kuva. Tarinalla on opetus ja kaikista löytyy hyvää. Onneksi mielensäpahoittaja ei ole yhden vitsin leffa. Olisi ollut liian helppoa pitkittää jäärän sekoilua kodinelektroniikan ja tekniikan kanssa. Kyseisiä kohtauksia on vain muutama siellä täällä ja siitä pisteet. Tuomas Kyrön tekstiä en ole lukenut, joten minulla ei ollut ennakkoajatusta mitä tuleman pitää. Ehkä sisimmässäni olisin halunnut vielä lisää särmää. Lisää konflikteja vanhan ja uuden välillä. Ei siinä mitään, ihan hyvä elokuva tämä oli näinkin.

Suomi 2014

Ohjaaja: Dome Karukoski

Käsikirjoitus: Dome Karukoski, Tuomas Kyrö

Pääosissa: Antti Litja, Ilkka Forss, Mari Perankoski, Petra Frey