12 Years a Slave

Solomon Northup oli New Yorkissa asuva muusikko, vapaa musta mies, jonka orjakauppiaat kidnappasivat ja veivät orjaksi Lousianaan. Kesti 12 pitkää vuotta, ennen kuin Solomon vapautui ja pääsi takaisin perheensä luokse. Kokemuksistaan orjana hän kirjoitti kirjan, joka julkaistiin vuonna 1853.

Elokuva on rankkaa katsottavaa. Kontrasti alun tavallisesta perhe-elämästä suurkaupungissa kidnappauksesta seuranneeseen orjuuteen puuvillaplantaasilla on hurja. Laivamatka kahlittuna siipirataslaivan ruumaan on ahdistava ja tätä alleviivaa loistava musiikki, joka tuo pelon katsojan ihon alle. Tulee tunne, että nyt on tosi kyseessä.

Solomonin tarinassa näytetään, miten ihmisyys riisutaan ja eläimen tasolle alistetut orjat ovat pelkästään omistajiensa omaisuutta. Tilanomistajat saarnaavat omaisuudelleen raamattu kädessä ja oikeuttavat epäinhimilliset toimet, kuten ruoskimisen, pyhän kirjan sanoilla: Ken ei usko isäntäänsä, tulee ruoskia lukemattomilla ruoskaniskuilla. Niinpä niin. Raamatusta on aina löydetty ohjeet tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Elokuvaa ei pysty katsomaan silmät kuivina. Raiskatut, ruoskitut ja nöyryytetyt orjat huutavat armoa ja pelastusta, mutta sitä ei tule. Valkoinen omistaja ei pidä heitä ihmisinä. Jos puuvillan kerääminen ei suju, tilanne korjataan väkivallalla. Pelko on orjien jokapäiväinen ystävä. Varmaan moni uskonnollisempi katsoja ehtii toivoa, että ihmisraunioille on olemassa taivas, jonne päästä eroon maallisesta kurjuudesta. Minä taas toivoin, että olisi olemassa helvetti. Helvetti niitä ihmisiä varten, jotka aikoinaan kidnappasivat, kuljettivat, myivät ja käyttivät orjia kuin juhtaeläimiä. Sillä erotuksella, että tuohon aikaan hevosia tuskin kohdeltiin niin huonosti kuin neekereitä. Ei ihme, että neekeri –nimitys on afroamerikkalaisille kirosana.

Elokuvassa näytetään myös orastavat muutoksen tuulet, jotka johtivat myöhemmin Amerikan sisällissotaan ja orjuuden lakkauttamiseen. Ero pohjoisen ja etelän välillä on ammottava, eivätkä kaikki etelän ihmisetkään ole enää varmoja, onko orjien pitäminen heille Jumalan antama etuoikeus.

Tämä on tärkeä elokuva, eikä näitä ole koskaan liikaa. Tarinoita orjuudesta, holokaustista, kansanmurhista ja muista hirvittävistä historian tositapahtumista pitää tehdä lisää. Jokainen sukupolvi muokkaa tarinan näköisekseen. Uudet tekniikat mahdollistavat sen, että tarina ei jää vanhentuneiden erikoistehosteiden varjoon, niin kuin viime vuosisadan leffoille tahtoo jo käydä. Esimerkiksi elokuvan ruoskintakohtaus on niin realistinen, brutaali ja raaka, että usea katsoja käänsi katseensa pois valkokankaasta.

Ihmiskunta tarvitsee muistutusta historian kauheuksista, jotta ne voitaisiin välttää tulevaisuudessa. Ihminen on oman historiansa tuote. Mutta historia ei kulje isältä pojalle geeneissä, vaan se pitää opettaa. Ehkä joku päivä me opimmekin jotain näistä tarinoista.

USA, 2013
Ohjaus: Steve McQueen
Käsikirjoitus: John Ridley, Solomon Northup
Pääosissa: Chiwetel Ejiofor, Michael Fassbender, Bratt Pitt

Bernie

Bernie (Jack Black)  on pienen teksasilaiskaupungin rakastettu hautausurakoitsija. Hän on hyväsydäminen, ajattelee aina muita ja tekee kaikkensa yhteisön eteen. Bernie yhyttää varakkaan lesken Marjorien (Shirley MacLaine) tämän miehen hautajaisissa ja pian heidän välinsä alkavat lämmetä. Bernie ja Marjorie ovat kuin eri planeetoilta. Marjorie on pahansisuinen, ilkeä vanha nainen, joka kietoo Bernien pikkusormensa ympärille. Eikä Berniellä ole mitään mahdollisuuksia.

Elokuva etenee dokumenttityyliin. Vähän väliä tarinan katkaisee jonkun henkilön haastattelu ja kommentti tapahtumien kulusta ja epäsuhtaisesta pariskunnasta. Kun tätä on jatkunut yli varttitunnin minulle iski paha aavistus, että sama ralli jatkuu loppuun asti. Ja niin se jatkuikin. Haastattelupätkät pätkivät tarinan pieneksi silpuksi eivätkä tuoneen juttuun mitään lisäarvoa. Päinvastoin. Tuli samanlainen olo kuin amerikkalaisia sarjoja katsoessa: Mainoskatkon jälkeen käydään läpi mitä siihen asti on tapahtunut ja miksi. Yhä uudestaan ja uudestaan.

Matthew McConaughey näyttelee paikallista poliisia, jolla ei ole mitään hyvää sanottavaa Berniestä. Hän onkin erittäin tyytyväinen voidessaan todistaa olleensa oikeassa. Komediaksi tästä elokuvasta puuttui vain hyvät jutut ja pari naurua. Edes Jack Black ei ole hauska, vaan vetää roolin käsijarru päällä koska sellainen Bernie oli. En ymmärrä.

Tätä elokuvaa on hehkutettu mutta minuun se ei osunut eikä uponnut. Johtuuko kaikki siitä, että tämä tarina on tosi? Ja totuus ei tällä kertaa ole kovinkaan kummoinen. Tämän piti olla komedia, mutta missä on hauskuus? Jokin tässä koko jutussa oli pahasti pielessä, enkä saa kiinni että mikä. Pettymys.

USA, 2011

Ohjaus: Richard Linklater

Käsikirjoitus: Skip Hollandsworth, Richard Linklater

Pääosissa: Jack Black, Shirley MacLaine, Matthew McConaughey

Menneisyys (Le passé)

Ahmad palaa Iranista Pariisiin neljän vuoden jälkeen saattaakseen loppuun avioeron Marien kanssa. Mariella on uusi mies ja uusioperheeseen kuuluu myös Marien tytöt ja miehen poika. Yllättäen Ahmad joutuu tilanteeseen, jossa hän selvittelee perheenjäsenten välejä. Poika vihaa uutta äitipuolta, vanhin tytär uutta isäpuolta, isäpuolen vaimo makaa sairaalassa koomassa ja vanhemmat ovat siinä välissä omine ongelmineen. Täysin ulkopuolisena Ahmadilla on mahdollisuus tehdä kipeitä kysymyksiä ja saada yllättäviä vastauksia.

Menneisyys kulkee rauhallisesti ja hidastempoisesti. Jopa niin hidastempoisesti, että toimintaelokuvien ystäville tätä ei voi suositella. Henkilöhahmot ovat elävän tuntuisia eikä kukaan ole mustavalkoinen. Jokaisella on oma menneisyytensä ja siitä kumpuavat kokemukset saavat heidät reagoimaan tilanteeseen omalla tavallaan. Ahmad on hyvä mies, josta ex-vaimon tyttäret yhä pitävät. Niinpä kun Marie pyytää häntä keskustelemaan vanhemman tyttären kanssa, Ahmad tekee työtä käskettyä. Taustalta paljastuu asioita, joista uusioperheen vanhemmat eivät tienneet mitään.

Rauhallisesta rytmistään huolimatta mielenkiintoinen tarina, joka vie mukanaan. Itsekin uusioperheessä elävänä voin huokaista, että omat ongelmat ovat varsin pieniä ja arkisia elokuvan henkilöihin verrattuna. Ei yhteiselo aina helppoa ole eikä tässä elokuvassa varsinaista opetusta ollut mutta ehkä kuitenkin kannattaisi toimia joskus kuin Ahmad. Olla valmis keskustelemaan, kysyä avoimia kysymyksiä ja sen jälkeen, ennen kaikkea, olla valmis kuuntelemaan mitä toisella on sanottavaa.

Italia, Ranska, 2013
Ohjaus: Asghar Farhadi
Käsikirjoitus: Asghar Farhadi
Pääosissa: Bérénice Bejo, Ali Mosaffa, Tahar Rahim, Pauline Burlet

Perfect Sense

Mitä olisi elämä ilman hajuaistia? Ilman makuaistia? Miten elämä eroaisi tämän hetkisestä? Miten ihmiset käyttäytyisivät toisin kuin nyt?

Perfect Sense antaa tähän kiehtovan vastauksen. Maailmalla ilmaantuu outo tauti, joka tekee tartunnan saaneen ensin murheelliseksi ja vie sitten hajuaistin. Tauti etenee hätkähdyttävän nopeasti. Ihmiset eivät voi ennakoida mitään, valtava murhe puskee vain päälle ja aamulla You can’t smell the flowers.

Susan (Eva Green) on tutkija, joka saa ensimmäisenä tutkittavakseen hajuaistinsa menettäneen potilaan. Mies on tapahtuneesta lähinnä ärtynyt. Hajuaisti ei ole niin hallitseva kuin muut aistit, mutta sen kadotessa katoaa osa elämän nautinnoista. Mikään ei enää tuoksu miltään. Ei edes ruoka. Miksi peseytyä, jos et tunne hienhajua?

Naapurikorttelissa ravintolanpitäjä Michael (Ewan McGregor) on toisenlaisen ongelman edessä. Kun ruoka ei enää tuoksu, pitää mausteita käyttää lisää, että hajuaistin katoamisesta kärsivä makuaisti saisi tarpeeksi ärsykkeitä. Michael törmää Susaniin sattumalta ja pyytää tätä asiakaskadosta kärsivään ravintolaansa maistamaan uusia ruokia. Tietämättään Michael ja Susan ovat samanlaisia. Hajuaistin katoaminen ei ole pahinta, mitä heille on tapahtunut. He ovat kadottaneet uskon rakkauteen. Kun epidemia etenee ja seuraavaksi lähtee makuaisti, alkaa tapahtumien kulku häämöttää katsojalle. Mutta maailman tapahtumat ovat vain kehys, jota vasten Michaelin ja Susanin suhdetta peilataan. 

Mitä sitten jos ihminen menettää aistinsa? Ajatus on kammottava, mutta elokuvan antama vastaus on yllättävä. Ihmiset sopeutuvat ja jatkavat elämää mitä kammottavimmissa olosuhteissa. Niinhän tapahtuu tosielämässä Ebolan runtelemassa Liberiassa ja sodan runtelemassa Ukrainassa. Ihmiset vain jatkavat elämää. Ehkä kuurona ja sokeana me keskittyisimme olennaiseen emmekä enää tuhlaisi aikaa taistelemalla toisiamme vastaan. Koska ihmiskunnan ainoa mahdollisuus selviytyä olisi se toinen ihminen.

Ajatuksia herättävä ja hieno sci-fi fantasia ihmisyydestä. Toteutus on niin realistinen, että tähän on helppo uskoa.

Britannia/Tanska/Ruotsi/Irlanti, 2011

Ohjaus: David MacKenzie

Käsikirjoitus: Kim Fupz Aakeson

Pääosissa: Ewan McGregor, Eva Green, Ewen Bremner, Connie Nielsen, Stephen Dillane

American Hustle

Irving (Christian Bale) on suuren luokan kusettaja. Mikään kierous ei ole hänelle vierasta. Itse asiassa hän on rakentanut elämänsä huijauksen ja valheiden varaan ja pyörittää sillä rakennetuilla eväillä pesula- ja lasifirmabisnestä plus laitonta taulukauppaa. Sitten hän törmää Sydneyhin (Amy Adams).

Sydney on ihana, Irvingin maailmaa ravisuttava seireeni. Ja Irving päättää avautua. Hän vie Sydneyn toimistoonsa, kertoo tarinansa ja tunnustaa rakkautensa. Sydneyn reaktio on tyrmäävä: Mr. ja Mrs. Hustle ovat löytäneet toisensa.

Yhdessä Irving ja Sydney huijaavat ihmisiä kiihtyvällä vauhdilla ja rahaa virtaa ovista ja ikkunoista. Rikoksen jäljet ovat lyhyet ja kiinnijääminen vääjäämättömästi edessä. Kun FBI viimein nappaa kaksikon, he joutuvat omituisen valinnan eteen. Mennäkö suoraa päätä vankilaan vai jatkaako huijaamista FBI:n johtamassa operaatiossa?

Tarina perustuu löyhästi tositapahtumiin. Leffa on pitkä mutta sitä ei huomaa, kun juoni ja hyvät henkilöhahmot imaisevat rikoksen maailmaan. Jennifer Lawrence on hyvä kauniin mutta yksinkertaisen kotirouvan roolissa ja Bradley Cooperin esittämä FBI agentti Richie on hulvattoman maaninen ja arvaamaton. Erittäin viihdyttävää tarinan kerrontaa.

Meikäläiselle iski välillä Puhallus-syndrooma. Jokainen, joka on nähnyt 70-luvun klassikon Puhallus, odottaa huijaritarinassa paljastuvan salaisuuksia salaisuuksien jälkeen, koukkuja ja päälaelleen kääntyviä juonenkäänteitä. Odotuksiin nähden kerronta olikin suoraviivaisempaa, joten tällä kertaa arvailut siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, olivat ajanhukkaa. Tämä ei tarkoita, että leffa olisi ollut juonellisesti pettymys. Ongelma oli lähinnä henkilökohtainen. Tarinasta saa vain mielestäni enemmän irti, kun nauttii kyydistä eikä yritä olla fiksumpi kuin valkokangas. 

Pitää vielä lisätä PeeÄssänä: Christian Bale on yksi tämän vuosituhannen parhaista miesnäyttelijöistä. Irvingin rooli vain vahvisti tätä käsitystä.

USA, 2013
Ohjaus: David O. Russell
Käsikirjoitus: Eric Warren Singer, David O. Russell
Pääosissa: Christian Bale, Amy Adams, Bradley Cooper, Jennifer Lawrence, Jeremy Renner