Ida

Anna (Agata Trzebuchowska) elää puolalaisessa nunnaluostarissa hiljaista nuoren nunnakokelaan elämää ja valmistautuu antamaan ikuisen uskollisuus –ja siveyslupauksen Jumalalle. Ennen tärkeää siunaustilaisuutta luostarin johtajattarella on hänelle yllättävä uutinen. Hänet lähetetään matkalle ulkomaailmaan tapaamaan ainoaa elossa olevaa sukulaista, Wanda-tätiä (Agata Kulesza), joka on viimein suostunut ottamaan hänet vastaan. Hämmentynyt Anna lähtee matkaan vastahakoisesti.

Tädillä on hänelle uutinen, joka kääntää Annan maailman ylösalaisin: Annan oikea nimi on Ida ja hän on juutalainen. Idan vanhemmat ovat tuhoutuneet sodan melskeessä ja suvusta vain täti on jäänyt eloon. He päättävät lähteä kahdestaan maaseudulle Idan entiseen kotikylään ottamaan selvää, mitä Idan vanhemmille on tapahtunut. Molemmat ovat haudanneet asian, toinen tarkoituksella ja toinen tietämättään. Ida turvautuu matkalla Jumalaan, kun taas täti turruttaa itsensä alkoholilla ja maallisilla iloilla. Voidakseen lopullisesti haudata menneet, he joutuvat kaivautumaan syvälle toisen maailmansodan aikaisiin kauheuksiin.

Ida on pienimuotoinen, mustavalkoinen draama. Mutta tarina ei ole mustavalkoinen. 60-luvun Puola tuntuu autenttiselle vanhoine autoineen, sisällä tupakoivine ihmisineen ja ankeine maaseutuineen. Ihmisiä ahdistavat lähimenneisyyden kauheudet ja uuden kommunistisen järjestelmän totalitaarisuus. Mutta kaikesta huolimatta ihmiset nauravat, laulavat, tanssivat ja rakastavat. Tämä hämmentävä ristiriita saa Idan uskon horjumaan. Ennen matkalle lähtöä täti varoittaa häntä: Entäpä jos huomaat, että jumalaa ei olekaan?

Ida sai kaksi Oscar-ehdokkuutta parhaasta vieraskielisestä elokuvasta ja parhaasta kuvauksesta. Elokuva palkittiin parhaan ei-englanninkielisen elokuvan Baftalla.

Puola, Tanska, 2013
Ohjaus: Pawel Pawlikowski
Käsikirjoitus: Rebecca Lenkiewicz, Pawel Pawlikowski
Pääosissa: Agata Trzebuchowska, Agata Kulesza, Dawid Ogrodnik

Vakoojien silta

Tarina alkaa 1950-luvun Yhdysvalloista. Eletään kylmänsodan kuuminta aikaa. Amerikka ja Neuvostoliitto kyräilevät toisiaan, kommunisteja vainotaan ja kouluissa oppilaille opetetaan miten pitää toimia, kun Neuvostoliitto iskee ydinaseella. Paino sanalla kun.

FBI pidättää New Yorkissa Rudolf Abelin (Mark Rylance), jota syytetään vakoilusta. Abelin asianajajaksi palkataan lähinnä vakuutusasianajajana toiminut James Donovan (Tom Hanks). Näennäisen puolueeton oikeudenkäynti on käsikirjoitettu alusta loppuun, eikä Abelille anneta mitään mahdollisuuksia. Samaan aikaa CIA aloittaa U2-vakoilulennot, joilla on tarkoitus valokuvat syvällä Neuvostoliiton alueella sijaitsevia sotilaskohteita. Nämä kaksi tapahtumaa kietoutuvat toisiinsa ja Donovan joutuu yllättäen keskelle kahtiajakautunutta Eurooppaa, jossa muurit ja väkivalta nousevat vauhdilla.

Tämä on todellinen herkkupala historiallisen draaman ystäville. Tarina perustuu tositapahtumiin ja valottaa kylmänsodan aikaa, jolloin suurvallat eivät neuvotelleet vaan uskoivat raakaan voimaan. Koska diplomaattiset suhteet olivat jäissä, käytettiin keskusteluyhteyksissä kaikkia mahdollisia epävirallisia keinoja. Vakoilu kukoisti eikä alan ammattilaisen kohtalo kiinnijäännin jälkeen ollut ruusuinen. Pidätetty vakooja oli hyljeksitty niin vihollisen kuin omienkin joukossa.

Spielberg on tehnyt elokuvan Oscarin kiilto silmissä. Tapahtumat ovat niin intensiivisiä ja uskomattomia, ettei elokuvallisia erikoiskikkoja tarvita. Ja vaikka katsojaa ei pahemmin historia kiinnostaisikaan, tarina itsessään on niin mielenkiintoinen että se kantaa alusta loppuun. Jälleen kerran myös todistetaan, että jos rooliin tarvitaan suoraselkäistä miestä, kannattaa Tom Hanks kutsua paikalle.

USA 2015

Ohjaus: Steven Spielberg

Käsikirjoitus: Matt Charman, Ethan Coen, Joel Coen

Pääosissa: Tom Hanks, Mark Rylance, Amy Ryan, Alan Alda

The Imitation Game

Tositarina matemaatikko Alan Turingista, joka toisen maailmansodan aikana onnistui työryhmineen purkamaan natsien Enigma-salakirjoituslaitteen ja paljastamaan Hitlerin aikeet. Kuivaa sotahistoriaa ja teknologista jargonia? Ei vaan aivan jotain muuta.

The Imitation Game on vuoden 2014 vaikuttavin tositapahtumiin perustuva elokuva. Alan Turing oli nero ja samalla surullinen hahmo, jonka nerous vei hänet törmäyskurssille muiden ihmisten kanssa koko elämän ajan. Asiaa ei helpottanut yhtään se, että hän oli homoseksuaali aikana, jolloin homoseksuaalisuus oli rikos.

Tarina vie mukanaan heti ensi metreiltä, kun Turing istuu kuulusteltavana brittiläisellä poliisiasemalla vuonna 1951. Hän kertoo kuulustelijalleen tarinan, joka on Britannian tarkimmin varjeltu toisen maailmansodan aikainen sotasalaisuus. Hän ja joukko matemaatikkoja saivat vuonna 1939 tehtäväksi purkaa natsien Enigma-salauskoodiston. Heti alussa Alan tajusi, ettei koneen salausta voisi purkaa ihminen, vaan toinen kone. Niinpä hän alkoi rakentamaan laitetta, joka kykenisi löytämään oikeat koodit satojen miljoonien vaihtoehtojen joukosta.

The Imitation Game on jännittävään sotadraamaelokuvaan kääritty tarina erilaisuudesta, ihmisyydestä ja vallasta. Mitä tehdä kun käsillä on viesti, joka pelastaisi viidensadan ihmisen hengen, mutta samalla paljastaisi projektin ja saattaisi miljoonat muut kuolemanvaaraan? Kehen luottaa, kun samalla puolella taistelevaa Neuvostoliittoa johtaa Hitlerin veroinen diktaattori Josef Stalin? Ja miten Alanin lapsuudenkokemukset sisäoppilaitoksessa loivat perustan hänen traagiselle yksinäisyydelle, johon mahtui vain yksi asia: Salauspurkulaite Christopher, nykyaikasen tietokoneen esi-isä.

Vaikuttava, kiehtova, ajoittain huvittava mutta lopulta hieno ja palan kurkkuun jättävä elokuva. Benedict Cumberbatch ja Keira Knightley tekevät loistavat roolit Turingina ja hänen epäsovinnaisena, matemaattisesti lahjakkaana vaimona. The Imitation Game sai ainoan Oscarinsa käsikirjoituksesta. Uskon historian vielä osoittavan, että tämä tarina olisi ansainnut paljon enemmän.

Iso-Britannia, 2014
Ohjaus: Morten Tyldum
Käsikirjoitus: Graham Moore ja Andrew Hodges
Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Keira Knightley, Matthew Goode, Mark Strong, Rory Kinnear, Allen Leech, Charles Dance, Matthew Bread, Alex Lawther

 

Mad Max: Fury Road

Mad Max joutuu Sotapojat –lahkon vangiksi. Vangit käytetään sotapoikien varaosina ja veritankkaukseen ja Maxistakin tehdään veripussi. Kun lahkon naispuolinen upseeri Furiosa pettää johtajansa ja pakenee autiomaahan mukanaan johtaja Immortan Joen vaimot, alkaa säälimätön ajojahti jossa armoa ei anneta eikä tunneta. Vastakkain on Furiosan unelma paremmasta maailmasta ”Vihreässä paikassa” ja Immortan Joen yksinvaltainen orjatyrannia, joka käyttää sotapoikia ja kansaa hyväkseen kuin karjaa.

George Miller ohjasi ensimmäisen Mad Maxin vuonna 1979. Ohjaaja on nyt 70-vuotias ja tämän uuden Mad Max Fury Road elokuvan perusteella elämänsä kunnossa. Elokuva on kuin yksi kiihkeä kaksituntinen takaa-ajokohtaus, jossa hengähdystauot ovat vähissä. Mad Maxin ydintuhon jälkeinen maailman on ankea ja kammottava. Ihmisyys on kadotettu ja lahkon sotapojat ovat kuin koulutettuja taistelukoiria, joiden suurin kunnia on kuolla johtajansa puolesta ja päästä Valhallaan. Jotenkin tästä voi nähdä jopa vertauksen nykyisiin Isis- ja Al Qaida taistelijoihin, jotka aivopestyinä uhraavat ja tuhoavat itsensä.

Mad Max 2 – asfalttisoturi oli aikanaan uraauurtava toimintaseikkailu. Se toi katsojien eteen synkän tulevaisuuden maailman, jossa eloonjääneet taistelivat ja tappoivat muutamasta bensalitrasta. Fury Roadissa Immortan Joe pitää vallassaan vesivarjoja ja sitä kautta alistaa omaa kansaansa. Kansa saa vettä kuin karja ja käyttäytyy sen mukaisesti. Tällä kertaa Mad Maxina on Tom Hardy. Hardy ei ole yhtä karismaattinen kuin Mel Gibson, vaan jää tarinan Furiosaa loistavasti näyttelevän Charlize Theronin varjoon. Mad Max on kuitenkin se puuttuva tekijä, jonka avulla Furiosalla on mahdollisuus tavoitella unelmaansa.

Fury Roadissa erikoistehosteet ovat sitä luokkaa, että ensi vuoden tehostekategoriassa leffa on varteenotettava Oscarehdokas. Katso elokuva 3D-versioina ja valmistaudu jännittämään, hengästymään ja väistämään silmille syöksyviä esineitä. Tämä leffa ei ole vain toimintaelokuva. Fury Road on action-taideteos. Klassikko jo syntyessään.

Australia, Yhdysvallat 2015

Ohjaus: George Miller

Käsikirjoitus: Nick Lathouris, Brendan McCarthy, Geroge Miller

Näyttelijät: Tom Hardy, Charlize Theron, Nicholas Hoult

The Best Exotic Marigold Hotel

Kun elämä on näyttänyt nurjan puolensa, vaikuttaa netissä mainostava Best Exotic Marigold Hotel lähestulkoon taivaalta. Niinpä sekalainen joukko brittisenioreita matkustaa Intiaan tarkoituksena jättää kaikki paska taakseen. Hotelli osoittautuukin olevan jotain aivan muuta, mitä esitteessä kerrottiin.

Eläkeiän kynnyksellä kaikilla on takana vastoinkäymisiä, jotka ovat muovanneet meistä mitä olemme. Näin on käynyt myös hotellin uusille asukkaille. Evelynin (Judi Dench) elämä menee päälaelleen, kun hänen miehensä kuolee ja jättää lesken taistelemaan velkojien kanssa. Norman (Ronald Pickup) etsii naisen lämpöä huonolla maulla ja menestyksellä. Douglas (Bill Nighy) ja Jean (Penelope Wilton) Ainslie ovat rahoittaneet säästöillään tyttären bisnestä, joka osoittautuu pohjattomaksi kaivoksi. Muriel (Maggie Smith) hakeutuu Intiaan edulliseen lonkkaleikkaukseen ja vihaa ympäristöä heti ensisilmäyksellä. Graham (Tom Wilkinson) palaa neljänkymmenen vuoden jälkeen etsimään nuoruuden rakkauttaan. Madge (Celia Imrie) etsii edelleen Sitä Oikeaa.

Olen pariin otteeseen narissut, etten kuuluu arvioitavan elokuvan kohderyhmään. Tällä kertaa voin todeta, että tämä leffa on juuri meikäläisen ikäisille tehty. Ja uskon, että nuoremmatkin saavat tästä jotain irti. Heitä varten on hotellin nuoren johtajan, Sonnyn (Dev Patel) ja hänen tyttöystävänsä Sunainanin (Tina Desai) vaikea rakkaustarina. Sonny on hauska hahmo vahvalla intialaisella aksentillaan ja ikuisen optimisella asenteella. Kaveria seuraa hymy huulilla.

The Best Exotic Marigold Hotel on mukava kokemus, joka ei jätä arpia sieluun. Lähtökohtana brittieläkeläiset intialaisen suurkaupungin humussa sijaitsevassa rappiohotellissa on hedelmällinen maaperä epäluuloille, väärinkäsityksille ja vastakkainasettelulle. Lopussa käydään lähellä imelyyttä mutta ei kuitenkaan niin, että suuhun jäisi tunkkainen maku. Annan tälle parituntiselle Hyvän Mielen Leffa –arvonimen.  

Englanti 2012

Ohjaus: John Madden

Käsikirjoitus: Ol Parker

Näyttelijät: Judi Dench, Ronald Pickup, Bill Nighy, Penelope Wilton, Maggie Smith, Tom Wilkinson, Celia Imrie, Dev Patel, Tina Desai

Big Game

13-vuotias Oskari joutuu perinteiseen suomalaiseen miehuuskokeeseen. Hänen pitää samoilla mönkkärillä jylhissä Lapin maisemissa ja metsästää itselleen saalis tullakseen mieheksi. Samaan aikaa Air Force One lähestyy Helsinkiä, kun terroristit kaappaavat koneen hallinnan ja sysäävät Yhdysvaltojen presidentin pelastuskapselissa Lapin erämaahan. Oskarin kontolle tulee isompi saalis, kuin hän olisi koskaan osannut kuvitella.

Heti leffan alussa ajattelin, että Lappi näytti jylhemmälle ja komeammalle kuin muistinkaan. Tämä johtuu tietenkin siitä, että elokuva on kuvattu Saksassa. Eipä tuo ollut ainoa fiktiivinen seikka tässä tarinassa. Elokuvassa on räiskettä, äksöniä, ammuskelua, helikopterissa riippumista ja kaikkea muuta, mikä on tullut nähtyä jo aikaisemmin.

Jalmari Helander osaa asiansa ja tällä leffalla tie Hollywoodiin saattaa olla entistä sileämpi. Samuel L. Jacksonin saaminen presidentin rooliin on melkoinen saavutus. Onni Tommila tekee hauskan roolisuorituksen Oskarina, jolla tuntuu olevan supersankarin kykyjä. Koska Oskari esitetään kuitenkin tavallisena 13-vuotiaana poikana, ovat monet kohtaukset epäuskottavuudessaan hieman huvittavia. Tunnustan, en kuulu elokuvan kohdeyleisöön. Olen siihen kolmekymmentä vuotta liian vanha.

Pidin Helanderin Rare Exportista enemmän, koska siinä mentiin reippaasti fiktion puolelle ja tarina kantoi alusta loppuun. Big Gamen ongelma on ehkä siinä, että se ei nouse actiongenren keskitason yläpuolelle ja jää näin muiden vastaavien rainojen varjoon. Suomalaisia kiinnostaa tietenkin suomalainen tarina ja Samuel L. Jackson mutta epäilen, riittääkö Saksassa kuvattu Lapin eksotiikka herättämään huomiota ulkomailla. Joka tapauksessa annan Helanderille pisteet hyvästä yrityksestä. On täällä tehty huonompiakin pätkiä.

Suomi, Iso-Britannia, Saksa 2014

Ohjaaja: Jalmari Helander

Käsikirjoitus: Jalmari Helander, Petri Jokiranta

Näyttelijät: Samuel L. Jackson, Onni Tommila, Felicity Huffman, Victor Garber, Ted Levine

Kaksi päivää, yksi yö

Sandra saa kuulla, että hänelle ollaan antamassa potkuja. Työpaikalla pidetään äänestys, jossa kollegat ratkaisevat Sandran kohtalon. Joko hän lähtee ja muut saavat bonuksen, tai hän jää ja bonus jää saamatta.

Jos juoni kuulostaa yksinkertaiselle, niin sitä se onkin. Elokuva seuraa Sandran yhden viikonlopun taistelua, jossa hän käy jokaisen työkaverinsa kotona puhumassa näitä puolelleen ennen maanantain äänestystä. Ovelta ovelle, kerta toisensa jälkeen. Ihmiset reagoivat eri tavoin, mikä on pieni suola muuten varsin laimeassa draamassa.

Kun elokuva alkaa muistuttamaan liikaa tosielämää, se menettää osan elokuvataiteeseen kuuluvaa taikaa. Tämä on mielestäni leffan suurin ongelma. Koska en ole itse irtisanomisuhan alla eikä tarina kerro, miksi Sandra ottaa kaiken niin raskaasti, en juurikaan lämmennyt tai tuntenut empatiaa häntä kohtaan. Liian pitkäveteistä taidetta meikäläisen makuun. Marion Cotillard sai Sandran roolista Euroopan parhaan näyttelijättären tittelin 2014, joten edellinen lause on puhtaasti makuasia.

Belgia, Italia, Ranska, 2014
Ohjaus ja käsikirjoitus: Jean-Pierre Dardenne ja Luc Dardenne
Pääosissa: Marion Cotillard, Fabrizio Rongione, Catherine Salée

The Salvation

Mitä tapahtuu, kun tanskalainen ohjaaja Kristian Levring kuvaa Etelä-Afrikassa lännenelokuvan, jonka pääosissa ovat veljeksiä näyttelevät tanskalainen Mads Mikkelsen ja ruotsalainen Mikael Persbrand, kohtalokkaana naisena ranskalainen Eva Green ja yhtenä konnana ranskalainen, entinen jalkapallotähti Eric Cantona? Syntyy tämän vuosikymmenen tiukin ja kompromissittomin western kostotarina, joka antaa Hollywoodille turpaan 6-0.

Jon on tehnyt perheelleen kotia villiin länteen. Seitsemän pitkän vuoden jälkeen vaimo ja poika saapuvat Tanskasta uuteen kotimaahan. Eletään vuotta 1870. Perheen jälleennäkeminen on täynnä onnea ja uuden odotusta. He astuvat vankkureihin, joka lähtee kohti länttä. Sitten kaikki menee päin helvettiä.

Mads Mikkelsen (Jon) on yksi karismaattisimmista eurooppalaisista miesnäyttelijöistä. Kun Jon lähtee tekemään tilit selväksi ja kostamaan murhaajille, katsoja on mukana täydestä sydämestä. Mikkelsen näyttelee niin luontevasti, ettei hänen tarvitse alleviivata tekemisiään kiroilemalla tai solvaamalla. Lähikuva miehen kasvoista kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Persbrand tekee hienon roolin jurona veljenä, jota mikään maallinen ei järkytä. He molemmat taistelivat Tanskan armeijassa ja kokivat sodan kauhut ja julmuuden. Tällä kertaa kyse on kuitenkin rakkaiden kuolemasta. Kokemus, joka muuttaa tavallisenkin miehen tappajaksi.

Hieno, perinteinen western, joka nousee machoelementtiensä yläpuolelle. Hyvän ja pahan välinen taistelu puhtaimmillaan antaa katsojalle mahdollisuuden antautui kostoretken pauloihin ilman moraalisia dilemmoja. Jeffrey Dean Morganin esittämä rikollisjoukkion pomo on sellainen pahuuden ruumiillistuma, että hänelle toivoo kuolemaakin pahempaa kohtaloa. Tunnetila vie mennessään ja kun roistot ovat viimein tähtäimessä, painat mielessäsi liipaisinta ja nautit paskiaisten kuolemasta. Sitähän elokuvakokemus parhaimmillaan on: voit kokea ja jopa nauttia tunteista, jotka eivät kuulu tosielämään.

Salvation ei piilottele velkaansa lännenleffaperinteelle, vaan kumartaa sille kunnioittavasti jopa elokuvan tittelin kirjasinfonttia myöten, joka tuo mieleen 1950- ja 60-luvun genren kulta-ajan. Jos Sergio Leone olisi istunut kanssani katsomossa, hän olisi nyökytellyt tyytyväisenä. Miljöö on hieno, henkilöhahmot hyvin tehtyjä ja yö- ja taistelukohtaukset uskomattoman intensiivisiä. Lähikuvat jäyhistä, hymyttömistä miehistä ja laukausten kaatamista revorverisankareista vie meidät aikaan, jolloin hyvät olivat hyviä, pahat todella pahoja ja rumat rumia.

Tanska, Etelä-Afrikka, Iso-Britannia, 2014
Ohjaus: Kristian Levring
Käsikirjoitus: Anders Thomas Jensen, Kristian Levring
Pääosissa: Mads Mikkelsen, Eva Green, Mikael Persbrandt, Eric Cantona, Jeffrey Dean Morgan, Douglas Henshall, Michael Raymond-James, Jonathan Pryce

Luokkakokous

Nyt se on nähty: yleisöennätyksiä rikkonut kotimainen komedia Luokkakokous. Tässä mielikuvia ja tunnelmia tunti leffan jälkeen.

Ymmärrän, etteivät kriitikot lämpene tälle tarinalle. Jaajo ja Sami eivät ole näyttelijöitä. Pitää paikkansa. Huumori on alatyylistä ja paikoin todella mautonta. Totta. Elokuva on kertakäyttötavaraa. Luultavasti näin.

Sitten tulee mutta. …mutta en muista, koska olen viimeksi nauranut yhtä paljon kotimaiselle komedialle. Ja se on kai se komedian syvin olemus. Jo alun mauton peräpukama-episodi sai aikaan huutonaurua ja olon, että tässä elokuvassa ei tule olemaan mitään rajoja. Samaa rataa jatkettiin onneksi loppuun asti, muutamia kömpelömpiä hetkiä lukuun ottamatta.

Näyttelijäsuorituksista: Aku Hirviniemi osoitti, että hänessä on hieman Suomen Jim Carrey –potentiaalia. Ylinäytteleminen sopi tarinaan kuin lääkärin sormi… Jaajo yllätti positiivisesti ja veti roolinsa luontevasti. Sami on Sami, mutta rooli sopi niin hyvin Samin persoonalle, että Hedberg pääsi välillä revittelemään stand up –lavoilta tutulla tyylillä. Eli kukaan ei pettänyt, vaan koko kolmikko painoi menemään kieli ja räkä poskella.

Luokkakokous on eräällä lailla 2000-luvun Uuno. Kriitikot vihaavat sitä, yleisö käy massoittain elokuvissa ja pitää näkemästään. Eihän tässä mitään uutta keksitty ja leffa on vähän kuin käännösiskelmä Hollywoodista, mutta mielestäni parannettuna versiona. Kun Hollywood uskaltaa näyttää vain naisten rintoja, Luokkakokous paiskaa katsojan silmille suomalaiset kivekset. Ja niin oudolle kuin se kuulostaakin, näkymä on vinksahtaneen virkistävästi tuoreempi ja parempi. 

Suomi 2015

Ohjaus ja käsikirjoitus: Taneli Mustonen

Pääosissa: Aku Hirviniemi, Sami Hedberg, Jaajo Linnonmaa

 

Locke

Saanko ehdottaa elokuvaa? Lähtisitkö puoleksitoista tunniksi katsomaan, kun mies ajaa autollaan pitkin pimeää maantietä jossain päin Britanniaa ja puhuu handsfree-puhelimeen? Eikä ketään muuta näytetä koko elokuvan aikana. En minäkään lähtisi.

Ivan Locke istuu autoon ja ajaa yöhön. Jotain on tapahtunut, mikä vaatii rakennusmiehen tarttumaan toimeen. Mutta mikä saa hänet ahdistumaan? Minne hän on menossa? Ketkä soittavat hänelle autoon vähän väliä ja ennen kaikkea: Miksi? Mysteeri purkautuu puhelu puhelulta ja tieto lisää tuskaa.

Locke on minimalistisesti tehty yhden miehen show. Tom Hardy on loistava roolissaan jokamiehenä, joka joutuu musertavien tapahtumien keskiöön. Vaikka päähenkilölle toivoisi pelastusta, juuri salaisuuksien paljastumisen aiheuttama kihisevä uteliaisuus saa katsojan seuraamaan yöllistä matkaa korvat höröllään. Ja juuri korvia tässä elokuvassa tarvitaan, koska silmille on hyvin vähän tarjottavaa. On vain mies, auto, öinen maantie ja ohi kiitävät autot ja katuvalot. Enempää en voi juonesta paljastaa mutta voin melkein luvata, että elokuva ei tuota pettymystä. Ellet sitten odota jotain yliluonnollista tai selittämätöntä, mitä et tule näkemään. Erittäin piristävä ja ahdistava tarina.

 Iso-Britannia, 2013
Ohjaus ja käsikirjoitus: Steven Knight
Pääosissa: Tom Hardy

'71

Eletään vuotta 1971. Pohjois-Irlanti on kaaoksen ja terrorin vallassa. Vastakkain ovat katoliset ja protestantit, irlantilaiset ja englantilaiset. Belfast on kahtia jaettu kaupunki, jossa rintamalinjojen raja on näkymätön. Nuori englantilainen sotilas Gary (Jack O’Connell) saa uuden asemapaikan tapahtumien keskipisteestä.

Katolisten ja protestanttien vihanpito on jotain, mitä ei voi järjellä käsittää. Syyt ovat vuosisataisia. Ulkopuoliselle Belfast on pohjois-irlantilainen kaupunki jonka asukkaista et voi päälle päin nähdä, kuka on ystävä ja kuka vihollinen. Kun Gary jää mellakan jälkeen yksin vihamieliselle alueelle, alkaa yöllinen eloonjäämistaistelu, jossa armoa ei tunneta. Tilanteen kaoottisuus iskee kasvoille.

Kontrasti Garyn kotiolojen ja Belfastin välillä on kuvattu hyvin. Takaa-ajokohtaus on hengästyttävän hyvä ja intensiivinen. Kuolemanpelon tuntee katsomoon asti. Garyn viattomuus revitään riekaleiksi sitä mukaa, kun yö ja eloonjäämistaistelu etenee. Hänestä tulee näkymättömien voimien välinen pelinappula.

Kasvoton brittisotilas on helppo kohde kaikelle sille kaunalle, mitä paikalliset tuntevat miehittäjiä kohtaan. Elokuvassa tulee myös hyvin esiin se, että konfliktit ovat harvoin mustavalkoisia. Vihollinen saattaa pelastaa henkesi ja ystävä voi pettää sinut heti tilaisuuden tullen. Olivatpa ihmiset kummalla puolella tahansa, pohjimmiltaan he toimivat oman moraalinsa mukaisesti.

Iso-Britannia, 2014
Ohjaus: Yann Demange
Käsikirjoitus: Gregory Burke
Pääosissa: Jack O’Connell, Sam Reid, Sean Harris

Tracks

1975 nuori nainen, Robyn Davidson, päätti kulkea Australian halki jalan. Matkaa kertyi 3200 kilometriä ja matkaseurana hänellä oli kolme kamelia ja koira. Tämä tarina on tosi.

Tracks on erittäin hieno elokuva. Toivottavasti katsot sen isolta valkokankaalta tai ainakin isotuumaiselta taulu-tv:ltä. Australian karu ja kaunis luonto pääsee isolla ruudulla parhaiten oikeuksiinsa. Tarina on hienovarainen kasvukertomus naisesta, joka kovien kokemusten jälkeen haluaa tehdä jotain, mitä sydän sanoo. Robyn raataa maatilalla ja opettelee hoitamaan ja kouluttamaan kameleita. Viimein hän tarjoaa matkakertomusta yksinoikeudella National Geographic -lehdelle. Sponsorituella matka järjestyy, mutta siitä tulee jotain aivan muuta kuin Robyn oli odottanut.

Robyn saa pian lempinimen Kamelinainen ja koko Australia seuraa hänen taivallustaan. Hänen motiivejaan valotetaan matkan varrella mutta valmiiksi pureskeltuja vastauksia elokuva ei lähde tarjoamaan. Katsoja saa itse tulkita tapahtumat, mikä on virkistävää. Lehti lähettää reportterin, joka seuraa Robynin matkaa ja käy samalla hänen hermoille. Kaikki Robynin ympärillä ovat reissusta enemmän huolissaan kuin hän itse. Niinpä vaarat pääsevät yllättämään juuri silloin, kun hän niitä vähiten odottaa.

Elokuva herätti halun tehdä jotain samanlaista. Tehdä fyysisesti vaativa matka, jonka aikana pääsee matkustamaan syvälle omaan sielunmaisemaan. En tosin lähtisi patikoimaan Australian halki, vaikka maisemat olivatkin upeita. Elokuvassa tuli hyvin esille ihmiselon kummallisuus: Me olemme tämän pallon ainoa laji, joka tietoisesti koettelee rajojaan ja lähtee paikkoihin, joissa saattaa odottaa kuolema. Kaikki muut lajit etsivät itselleen optimaalisia elinoloja elämiseen ja lisääntymiseen. Toinen havahduttava asia oli, että vaikka Australian manner on valtavan kokoinen ja suurimmaksi osaksi asumaton, niin loppujenlopuksi sielläkin törmää toiseen ihmiseen. Ei taida olla tällä Telluksella paikka, missä näin ei kävisi.

Australia, 2013
Ohjaus: John Curran
Käsikirjoitus: Marion Nelson
Pääosissa: Mia Wasikowska, Adam Driver

Hellraiser

"I have seen the future of horror, his name is Clive Barker."  Stephen King

Käsikirjoittaja ohjaaja Clive Barker oli kauhun tulevaisuus kahdeksankymmentä luvulla, kuten King totesi. Hänen novellikokoelma Veren Kirjat vei genren suurrealistiseen ja ennennäkemättömän raakaan suuntaan. Barkerin elokuvat olivat niin kovaa kamaa, ettei niitä näytetty Suomen elokuvateattereissa ja tiukka videolaki esti Barkerin elokuvien tuomisen maahan. Tämä kaikki sai tietenkin nuoret miehet kihisemään uteliaisuudesta. Mitä kielletympi, sitä kiinnostavampi.

Hellraiser on parin vuoden päästä kolmekymmentä vuotta täyttävä Barkerin esikoisohjaus hänen omasta romaanistaan. Elokuva loi kauhuun uusia arkkityyppejä, joista tunnetuin on päädemoni Pinhead. Tarina alkaa Kaukoidästä, jossa Frank löytää mystisen kuution ja tuo sen mukanaan Britanniaan. Frank ei voi aavistaa, että kuutio avaa portit helvettiin, jossa tuska ja nautinto kietoutuvat yhteen ja vievät uteliaan kadotukseen. Mutta Frank keksii keinon paeta.

Myönnetään, elokuvan efektit ovat luonnollisesti vanhentuneet ja muutama demoni näyttää melkein huvittavalta. Tarina itse on kuitenkin kestänyt ajan hampaita ja pitää otteessaan loppuun asti. Tunnelma on ahdistava ja muutama kohtaus luo tunnetiloja pelosta pahoinvointiin. Elokuvasta on tehty lukuisia jatko-osia, toinen toistaan huonompia. Jos haluat katsoa yhden Hellraiserin, on ainoa oikea tämä alkuperäinen vuodelta 1987.

En tiedä, mitä Barkerille kuuluu nykyään. Hänen Veren Kirjat novelleista on tehty elokuvia, mutta tarinoissa olisi ainesta paljon parempaan. Barker ohjasi vielä muutaman leffan, kunnes vuosituhat vaihtui ja polte rinnassa ilmeisesti hiipui. Niin käy parhaimmillekin kun ikää tulee, mutta noin kymmenen vuoden ajan Clive Barker oli kauhuelokuvan kapealla huipulla ja uudisti genreä uudelle tasolle.

Lopuksi vielä vinkki katsomisnautinnon maksimoimiseksi: Suhtaudu vanhoihin elokuviin, kuten suhtaudut kolmetuhatta vuotta vanhaan antiikin taiteeseen. Sinä et vertaa antiikin kreikkalaisten luomuksia nykyajan mestareihin vaan ihastelet, että on sitä ennenkin osattu tehdä kuvataidetta. Elokuvissa efektit ja kuvaustekniikka ovat kehittyneet niin huimasti, että kolmekymmentä vuotta elokuvataiteessa on sama kuin tuo kolmetuhatta vuotta kuvataiteessa.

Iso-Britannia 1987

Ohjaus: Clive Barker

Käsikirjoitus: Clive Barker

Näyttelijät: Andrew Robinson, Clare Higgins, Ashley Laurence, Sean Chapman