Lions for Lambs

Sodanvastainen ja yhteiskuntakriittinen leffa, joka on tehty 2000-luvulla, on mielestäni melkoinen harvinaisuus Hollywoodissa. 9/11 ja siitä seuranneet sodat tekivät Yhdysvalloista toisinajattelua suvaitsemattoman maan, jossa patriotismi löi läpi kuin 50-luvulla ja tukahdutti kritiikin leimaamalla sen epäisänmaalliseksi. Siksi Lions for Lambs onkin virkistä poikkeus.

Presidentin pr-päällikkö ja senaattori Jasper Irving (Tom Cruise) kutsuu toimittaja Janine Rothin (Meryl Streep) toimistoonsa keskustellakseen uusista suunnitelmista, joilla Afganistanin sota voitetaan. Samaan aikaan Afganistanissa Usan armeijan erikoisjoukot valmistautuvat siirtymään uuteen kohteeseen tarkoituksena ottaa hallintaan Talebanin miehittämä alue. Samaan aikaa yliopiston professori Stephen Malley (Robert Redford) pyytää luennoilta lintsannutta opiskelijaa puhutteluun kansliaan.

Nämä kolme tarinaa kietoutuvat toisiinsa ja tuovat kolme erilaista näkökulmaa samaan tapahtumaan: Afganistanin sotaan. Miten sota sai alkunsa? Missä tehtiin virheitä? Kuka on oikeassa? Miksi Talebanit taistelevat edelleen vastaan? Ja ennen kaikkea, kuka tästä kaikesta hyötyy? Kysymykset jäävät ilmaan ja katsojan pohdittavaksi. Pidän tästä antaa ymmärtää muttei ymmärrä antaa –asenteesta. Liian usein tämän aihepiirin Hollywood-tuotokset ovat valmiiksi pureskeltua propagandaa.

Robert Redford tuntuu vilpittömästi olevan pienen ihmisen asialla. Hän itse yliopiston professorina yrittää saada oppilaitaan ajattelemaan itsenäisesti. Mutta aina tämä itsenäinen ajattelu ei johda siihen, mihin professori tähtää: etteivät uudet sukupolvet tekisi samoja virheitä kuin hänen sukupolvi. Yhtä kaikki, professori kunnioittaa yksilöiden ratkaisuja. Hän toteaakin itse, että on parempi tehdä edes jotain, kuin olla tekemättä mitään. Koska juuri mitään tekemättömään sukupolveen politiikassa valtaa pitävät luottavat ja tekevät itse mitä haluavat. Ilman että kukaan laittaa hanttiin.

Usa 2007

Ohjaus: Robert Redford

Käsikirjoitus: Matthew Michael Carnahan

Pääosissa: Robert Redford, Tom Cruise, Meryl Streep, Michael Pe’na, Derek Luke, Andrew Garfield

Päivien kuohu

Näin tämän elokuvan eilen mutta piti ihan nukkua yön yli, ennen kuin uskaltauduin kirjoittamaan mitään. Päällimmäisenä tunteena on, että Päivien Kuohu on jännä leffa. Älkääkä ymmärtäkö väärin. Tässä tapauksessa jännä ei tarkoita jännittävää vaan… no, jännää. Sellaista, kun näet jonkun kävelevän omituisissa vaatteissa ja toteat, että onpa jännän näköinen tyyppi. Tai keväällä orava, joutsen tai mikä tahansa luontokappale käyttäytyy täysin omituisesti ja toteat, että onpa jännä elukka.

Alku on yhtä ilotulitusta. Colin asuu yksin kokki/kodinhoitaja Nicholasin kanssa ja kadehtii Chickin naisjuttuja. Hän haluaa ja päättää rakastua. Päätös vie Colinin lopulta kutsuille, jossa hän törmää Chloeen. Rakkaus syttyy, lennetään pilvialuksella Pariisin yllä (kirjaimellisesti) ja kaahataan kirkkoon tarkoituksena voittaa paikka vihkialttarilla (kirjaimellisesti). Kirkkaita värejä, pianococtaileja, ihmismäinen kotihiiri, torakkamainen ovikello… Surrealistinen maailma iskee sellaisella voimalla, että miestä hirvittää.

Näyttelijät ovat hyviä. Audrey Tautou (Chloe) on oma, rakastettava itsensä. Romain Duris (Colin) on minulle uusi tuttavuus ja mukava sellainen. Kaverilla on tilannetajua ja hän sopii hyvin onnellisen onnettoman (älä kysy, katso elokuva) Colinin rooliin. Kokki/kodinhoitaja Omar Sy (Nicholas) on luku sinänsä. Omar teki läpimurtonsa elokuvassa Koskemattomat (2011) pikkurikollisena, joka ryhtyi upporikkaan invalidimiehen avustajaksi. Harvinaisen voimakkaalla karismallaan kaveri varastaa kohtauksen kuin kohtauksen. Gad Elmahed (Chick), Colinin ystävä, on kuin luotu kurjuuden maksimointiin.

Palaan vielä tuohon ”jännä leffa” –vaikutelmaan. Pidin surrealismista ja värien ja omituisten tapahtumien pommituksesta. Vaikka ymmärrän, miksi elokuva eteni ja päättyi niin kuin päättyi, en pitänyt lopusta. Minulle elokuvan muutos loppupuolella ei toiminut. Ei juonen takia vaan toteutuksen. Sanotaanko näin, että joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Tykitys olisi saanut jatkua kunnolla loppuun asti.

Mutta katsokaa itse. Elokuva jakaa katsojat varmasti eri leireihin kuin aurajuusto: tykkäät tai inhoat. Minua harmitti, että leffan alku ja loppuosa jakoi tunnelmaa niin, että en päässyt loppupeleissä kumpaankaan leiriin. Uusinnan paikka? Pitää kuitenkin todeta lopuksi, että jos elokuvassa käytetään vanhanaikaista stop-motion vaha-animaatiota, se EI voi olla läpeensä huono.

Ranska, 2013

Ohjaus: Michel Gondry
Käsikirjoitus: Michel Gondry, Luc Bossi perustuen Boris Vianin romaaniin
Pääosissa: Audrey Tautou, Romain Duris, Gad Elmaleh

Searching for Sugar Man

Amerikkalainen artisti Rodriguez tekee 70-luvulla kaksi levyä, jotka eivät koskaan lyö läpi musiikkimarkkinoilla. Muusikko katoaa ja jättää jälkeensä liudan kysymyksiä. Hän ei nimittäin koskaan saanut tietää, että samaan aikaan Etelä-Afrikassa, Apartheit-politiikan ollessa kuumimmillaan, joku toi maahan Rodriguezin LP-levyn ja sana lähtee kiirimään. Levystä tehtiin arviolta 500.000 kopiota ja siitä tuli mustien ja rotusortoa vastustavien valkoisten henkireikä ja vastarintalaulu hallitsevaa valtiovaltaa vastaan.  

Dokumentaristi päättää lähteä selvittämään, mikä Rodriguez oli miehiään. Hänen kuolemastaan liikkuu monenlaista huhua. Yhden version mukaan hän heitti 70-luvulla savuisessa jenkkiklubissa viimeisen keikan ja illan päätteeksi ampui itsensä lavalle. Mutta todellisuus osoittautuu paljon paljon uskomattomammaksi.

Tämä dokumenttielokuva on niin maaginen, että se vetää sanattomaksi. Ihmeellinen on elämä, kuten Frank Capra aikoinaan totesi. Toivottavasti tämä ei ikinä paljastu vain laskelmoiduksi markkinamiesten huijaukseksi. Se veisi kyllä totaalisesti uskon ihmisen hyvyyteen.

Etelä-Afrikka, Yhdysvallat, 2012

Ohjaus: Malik Bendjelloul
Käsikirjoitus: Malik Bendjelloul, Stephen ’Sugar’ Segerman
Pääosissa: Stephen ’Sugar’ Segerman, Dennis Coffey, Mike Theodore

Blue Jasmine

Jasminella on mennyt elämässä kovaa. Rikas ja menestyvä mies, hulppea asunto New Yorkissa, kutsuja, pintaliitoa, glamouria. Sitten kupla puhkeaa: Mies osoittautuu mätämunaksi ja kaikki raha on huijausta. Jasmine menettää omaisuutensa, yhteyden poikaansa ja otteen todellisuudesta. Pudotus on korkea ja kova.

Jasminen oljenkorsi on San Franciscossa asuva sisko, joka pitkin hampain mutta hyvää hyvyyttään suostuu majoittamaan ja auttamaan Jasminea. Alkaa uuden elämän palasten kerääminen, eikä kaikki mene kuin Strömsössä. Todellisuus on tuskaa ja saa Jasminen välillä pakenemaan menneeseen maailmaan, joka oli yhtä kaukana todellisuudesta kuin hänen loputtomat haaveet paremmasta elämästä.

Blue Jasmine on Woody Allenia parhaimmillaan, ainakin minun mielestä. En ole ollut mikään Allen-fani mutta näyttää äijä paranevan vanhetessaan kuin viini. Vicky Christina Barcelona (2008) oli hauska ja erilainen kolmiodraama ihmissuhdesoppa ja Midnight in Paris (2011) loistavasti tähän maailmaan ankkuroitu fantasia ihmisen jatkuvasta tyytymättömyydestä omaan elämäänsä.

Woody Allen on ristiriitainen persoona ja jakaa varmasti mielipiteitä niin elokuvissaan kuin elämässäänkin. Minulle hän on ollut yhden roolihahmon rasittava änkyttäjä. Ohukainen ilman paksukaista. Niin kauan, kun Allen näytteli omissa leffoissaan, hänen hahmonsa rajoitti ja latisti elokuvien tunnelmaa. Onneksi Woody on siirtynyt ilmeisen pysyvästi kameran toiselle puolella ja tekee sitä, missä hän on ylittämätön: Kirjoittaa, ohjaa ja kertoo yllättäviä, hauskoja ja ikimuistoisia tarinoita ihmisistä.

Blue Jasminea esittänyt Cate Blanchett pokkasi roolistaan parhaan naispääosa Oscarin eikä syyttä. Jasmine on niin raivostuttava hahmo, että hymyn ja parin naurunpyrskähdyksen lomassa kihisin raivosta. Elokuvan jälkeen vaimoni tuumasi että mitäpä ajattelisit, jos olisin kuin Jasmine. Vastasin, että me ei oltaisi tässä.

USA, 2013

Ohjaus: Woody Allen
Käsikirjoitus: Woody Allen
Pääosissa: Cate Blanchett, Alec Baldwin, Sally Hawkins, Bobby Cannavale

Syvyys

Eletään vuotta 1984. Islantilainen kalastaja-alus lähtee avomerelle troolaamaan kalaa. Yöllä sattuu onnettomuus, josta hengissä selviää ainoastaan yksi merimies. Gulli on uinut jääkylmässä meressä kuusi tuntia ja kävellyt paljain jaloin kaksi tuntia lumessa, kunnes pelastautuu lähimpään kylään. Tämä kaikki perustuu tositapahtumiin. Tämä kaikki on totta.

Syvyys on hieno leffa, joka kertoo tarinan sanan mukaisesti ”kylmän viileästi”. Tapahtumalla ei mässäillä mutta uintimatka näytetään niin intensiivisesti, että teatterissa tuli kylmä. Paljain jaloin taivallus tuliperäisessä kivierämaassa tuntui omissakin jalkapohjissa. Ei voi kuin hämmästellä, miten kukaan pystyy selviytymään moisesta hengissä.

Ainoan eloonjääneen kohtalo ei ole helppo. Ennennäkemätön tapahtuma tekee hänestä kerralla kuuluisan. Jokainen haluaa nähdä hyljemiehen. Syvällä mielen sopukoissa syyllisyys painaa ja painajaiset hallitsevat unia. Kysymys, johon ei saada kunnon vastausta, vainoaa Gullia: Miksi juuri minä jäin henkiin?

Ahdistavan tunnelman lisäksi leffasta jäi mieleen zippo-sytkärin kilahdukset. Kasarilla poltettiin todella paljon tupakkaa ja joka paikassa. Jopa sairaalassa. Tuo yksityiskohta oli mukavan epäsovinnainen näin sovinnaiseen maailman aikaan, eli ei haitannut yhtään.

Islanti, 2012

Ohjaus: Baltasar Kormákur
Käsikirjoitus: Jón Atli Jónasson, Baltasar Kormákur
Pääosissa: Ólafur Darri Ólafsson

Mud

Ihan ok. Yhdyn kaverini leffan jälkeiseen kommenttiin. Mud on ihan ok elokuva ja se kannattaa katsoa. Matthew McConaughey on loistava nimiroolissaan hieman yksinkertaisena Mudina, joka on leiriytynyt jokisuiston saareen ilman mitään nykyajan mukavuuksia. Ainoa suoja on puunlatvuksiin tulva-aikaan juuttunut vene, joka toimii kuin puumajana.

Kaksi poikaa törmää Mudiin saarella ja tästä alkaa pikku hiljaa avautuva tarina, joka vie katsojan perheriitojen, henkilökohtaisten kaunojen, mustasukkaisuuden, petoksen ja rikoksen syövereihin. Pojat ovat juuri murrosiän kynnyksellä ja seikkailu houkuttaa heitä. Varsinkin, kun tarinaan liittyy salaperäinen blondi.

Mud kuljettaa tarinaa rauhalliseen tahtiin ja samalla näytetään poikien kotioloja. Tarinan kehyksenä on joki ja sen varrella asuvat ihmiset. Jokiveneet toimivat koteina köyhille ja erakoituneille hahmoille, joille elämä näyttäytyy yhtä likaisena ja harmaana kuin jokivesi. Toinen pojista kohtaa ensirakkauden ja peilaa omat romanttiset haaveensa toisiin. Hetken maailma on ruusunpunainen, muuttuakseen vain verenpunaiseksi.

Minulle henkilökohtaisesti elokuvan heikkous oli kuitenkin päätähdet McConaughey ja Reese Witherspoon. Kun näyttämö on muuten karu ja elämänhajuinen, nämä Hollywood-tähdet rikkovat väkisinkin illuusion. Vähän nimettömämmät näyttelijät olisivat voineet tuoda tarinaan uuden ulottuvuuden. Nyt on jo alusta asti selvää, että vaikka Mud on likainen ja karkea, hän on pohjimmiltaan hyvä mies. Totta kai, hänhän on Matthew McConaughey! Ja vaikka Reese Witherspoon on vaarallisen oloinen vamppi, hänen rinnassaan sykkii oikea sydän. Nämä ennalta arvattavuudet söivät osittain elokuvanautintoani.

Mutta hyvin he näyttelevät, ei siinä mitään. Ja ymmärrän kyllä roolituksen. Jos teatteriin tulee pelkkiä pariskuntia ja Matthew riisuu paitansa on varmaa, että puolet yleisöstä pitää näkemästään.

USA, 2013
Ohjaus: Jeff Nichols
Käsikirjoitus: Jeff Nichols
Pääosissa: Matthew McConaughey, Reese Witherspoon, Tye Sheridan, Jacob Lofland

Jahti (Jagten)

Olipas rankka ja hyvä leffa. Lucas (loistava Mads Mikkelsen) on pienen tanskalaiskylän lastentarhan työntekijä, jonka yksityiselämä on mennyt rankasti alamäkeen. Avioero on rikkonut perheen ja teini-ikäinen poika asuu äitinsä luona ja ikävöi isää. Luokanopettajan työ on mennyt ja Lucas ”alentuu” työskentelemään lastentarhassa. Kotona häntä odottaa vain koira.

Äkkiä kaikki muuttuu, kun Lucas tutustuu lastentarhassa työskentelevään Nadjaan (Alexandra Rapaport) ja samaan aikaan poika ilmoittaa muuttavansa takaisin isän luo. Elämä hymyilee hetken, kunnes lastentarhan johtaja pudottaa pommin: Lucasta epäillään erään pikkutytön seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Tapahtumasarja kehittyy hyvin realistisesti ja heti alussa tehdään selväksi, että Lucas on syytön. Mutta ilkeät huhut lähtevät liikkeelle, vanhempia kutsutaan vanhempainiltaan, Lucasin pojalle soitetaan ja kerrotaan isään kohdistuneista epäilyistä ja jopa Lucasin paras ystävä kääntyy häntä vastaan. Pedofiiliksi leimattu Lucas huomaa äkkiä olevansa yksin ja jahdattu.

Elokuva on ahdistava ja mukaansatempaava. Välillä teki mieli huutaa valkokankaalle, että ettekö te idiootit tajua, mies on syytön. Yhteisön näkökulmasta jahdilla on pelottava logiikka. Noitavainot eivät jääneet keskiajalle, vaan me elämme edelleen noitavainojen aikaa. Pedofiilit ovat pilanneet miesten maineen, eikä kukaan ole turvassa. Sosiaalinen media on nykyään suurin noitavainojen aiheuttaja. Olisi hyvä aina pysähtyä ajattelemaan, eikä heittäytyä massan vietäväksi. Valitettavan helposti me klikkaamme itsemme mukaan tietämättä, mistä jahdissa on oikeasti kysymys.

Tanska, 2012
Ohjaus: Thomas Vinterberg
Käsikirjoitus: Tobias Lindholm, Thomas Vinterberg
Pääosissa: Mads Mikkelsen, Alexandra Rapaport, Thomas Bo Larsen, Annika Wedderkopp

Matkarakastajat (Los Amantes Pasajeros)

Matkustajakone starttaa Madridista matkalle Meksikoon. Matkan alussa ilmenee kuitenkin ongelmia, ja kone jää kiertämään Granadan ilmatilaan odottaen mahdollisuutta pakkolaskulle. Koneen kolme homostuerttia päättävät viihdyttää matkustajia hinnalla millä hyvänsä. Kirjava kaarti mitä omituisempia reissaajia elää lennolla kuin viimeistä päivää. On tunnettu domina, poliiseja pakeneva huijari, palkkamurhaaja, hääpari jonka nainen kävelee (ja sekstailee) unissaan, ennustajanainen jne.

Oudot tilanteet seuraavat toisiaan ja kieli on syvällä poskessa. Tosin välillä poskessa on jotain aivan muuta. Almodovarin henkilöhahmot ovat aina eriskummallisia ja jopa irvokkaita. Tällä kertaa pisimmän korren vetävät stuertit, joiden dialogi ja toiminta aiheuttivat hillittömiä naurukohtauksia. Todella hauska greisikomedia! Jos juonen tapahtumista kertoisi enemmän, homofobisemmat katsojat jättäisivät leffan väliin. Se olisi sääli, sillä kaikesta homostelusta ja seksistä huolimatta elokuva on todella viihdyttävä. Eikä kaikki, mitä kankaalla tapahtui, kuulostakaan kerrottuna niin hauskalle.

Elokuvan Alkuminuuteilla kuvassa vilahtavat Almodovarin luottonäyttelijät Antonio Banderas ja Penelope Cruz, mutta tämä on vain vedätystä Almodovar-faneille.

Espanja, 2013
Ohjaus ja käsikirjoitus: Pedro Almodóvar
Pääosissa: Paz Vega, Javier Camara, Cecilia Roth, Hugo Silva, Lola Dueñas

Betoniyö

Tähän leffaan oli kieltämättä suuret odotukset. Betoniyö voitti kuusi Jussia ja valittiin mm. viime vuoden parhaaksi elokuvaksi. Joten kriitikot eivät voi olla väärässä. Eiväthän.

Hieman ihmetytti etukäteen, että elokuvaa kävi viime vuonna katsomassa vain 6926 katsojaa (lähde: Suomen elokuvasäätiö). Menikö markkinointi pieleen? Miksi ihmiset eivät löytäneet tätä vuoden kotimaista ykköselokuvaa.

Alku oli lupauksia herättävä. Mustavalkoinen leffa on harvinaista herkkua ja hyvä tyylikeino. Päästiin heti taide-elokuva moodiin. Alussa esitetty Simon painajainen oli vaikuttava ja unenomainen. Tästä tulisi jotain huikeaa. Tunnelmani oli samanlainen kuin silloin, kun näin Melancolian Kino Kuvakukossa vuosi sitten. Maaginen leffa, siis Melancolia, ja tarina kantoi loppuun asti.

Palataan Betoniyöhön. Tarina eteni hitaasti, roolihahmot olivat vastenmielisiä ja tapahtumat seurasivat toisiaan unenomaisesti, ilman suurempaa intohimoa tai edes mielenkiintoa. Mitä pidemmälle leffa eteni, sitä ahdistuneempi olin. Huomasin myös haukottelevani. Tunnin jälkeen jo odotin, että elokuva loppuisi. Jos olisin katsonut tätä kotona, olisi DVD-masiina sammutettu aikoja sitten.

Hyviä puolia olivat loistava kuvaus ja valaistus, jotka muutamassa kohtauksessa loivat todella kansainvälistä luokkaa hipovia hetkiä ja maisemia. Varsinkin loppupuolella kuvattu, metsän keskellä virrannut pieni koski oli upea.

Missä vika? Olen tavallinen tallaaja, enkä varsinainen taide-elokuvafani. Siitä huolimatta olen katsonut monta taide-elokuvaa, jotka ovat jättäneet jälkensä. Hyvä taideleffa on hyvä taideleffa. Mutta hyvä taideleffa on myös nautittavaa katsottavaa. Se ei haukotuta, ei pitkästytä eikä jätä jälkimakua, että tulipahan nähtyä. En katso enää.

Suomi, Ruotsi, Tanska, 2013
Ohjaus: Pirjo Honkasalo
Käsikirjoitus: Pirjo Honkasalo ja Pirkko Saisio perustuen Pirkko Saision romaaniin
Pääosissa: Johannes Brotherus, Jari Virman, Juhan Ulfsak, Anneli Karppinen

Perfect Mothers

Ystävättäret Lil ja Rox pitävät yhtä ylä- ja alamäessä. Lilin mies kuolee ja hän jää leskeksi. Tämä tiivistää entuudestaan ystävyyssuhdetta. Molemmilla äideillä on saman ikäiset pojat, joiden kanssa he viettävät aikaa merenrannalla ja rantatalon kuistilla. Kun pojat tulevat miehen ikään, alkavat äidit kiinnostamaan heitä aivan erilailla. Pojista on vaivihkaa tulossa toistensa isäpuolia.

Tarinan moraali on vähintäänkin arveluttava, mutta juuri sellaiset elokuvathan meitä kiinnostavat. Suhde kaverin äitiin ei ole pelkkää pikkukivaa, vaan tunne ja järki taistelevat henkilöhahmojen sisällä ja syyllisyys ei helpota asiaa yhtään. Maisemat ja miljöö on kuin maanpäällisestä paratiisista. Mutta paratiisissakaan mikään ei ole täydellistä.

Naomi Watts ja Robin Wright ovat uskottavia äidin rooleissa ja ulkonäkötavoitekin on kunnossa, jotta nuorten miesten kiinnostus ei vaikuttaisi liian omituiselle. Mielenkiintoisesti tehty elokuva ja hyvä tarina. Suosittelen.

Australia, Ranska, 2013
Ohjaus: Anne Fontaine
Käsikirjoitus: Doris Lessing, Christopher Hampton
Pääosissa: Naomi Watts, Robin Wright, Xavier Samuel, James Frecheville

Frances Ha

Mitäpäs tästä sanoisi? Pitää kai todeta, että ei ollut meikäläisen kuva. Eli leffa ei ollut tarkoitettu tällaiselle monityydyttymättömälle rasvahapolle.

Frances Ha kertoo naisesta, joka on sinkku ja koettaa elättää itseään tanssiharjoittelijana New Yorkissa. Paras ystävä Sophie muuttaa heidän solukämpästä poikaystävänsä luo ja Frances joutuu yhä enemmän tuuliajolle. Hän asuu toisten nurkissa, on työttömänä ja tekee hanttihommia kun pystyy. Seuraa pitkiä keskusteluja ruokapöydän äärellä, bileissä, metrossa, makuuhuoneessa. Välillä käydään isän ja äidin luona viettämässä joulua.

Katsoin elokuvaa, joka mainostettiin komediaksi, ilman hymyn häivää huulillani. Mieleeni tuli yksi sana, joka kiteytti katsomiselämykseni: väritön. Enkä tällä tarkoita nyt sitä, että elokuva oli mustavalkoinen. Kokonaisuus oli vain niin väritön, hajuton, mauton ettei ulos kävellessä käteen jäänyt muuta kuin tyhjä karkkipussi.

Ja nyt sitten pieni korjausliike. Tajusin leffaa katsoessani, että tämä on varmaan parempi kuin mitä tunsin tai koin. Sen vain huomaa, kun on katsonut koko ikänsä elokuvia. Plus onhan tämä voittanut palkintojakin, kai. Kuvaus, valaistus, näyttelijätyö ja rytmiikka olivat taideleffalle ominaisia. Minulle paras kohtaus oli David Bowien Modern Love –kappaleen tahdittama katukuva juoksevasta pääosanaisesta. Eikä tämä johtunut itse kohtauksesta vaan nimenomaa David Bowien Modern Lovesta.

Loppukiteytyksenä Frances Ha:sta sanoisin: katso jos haluat. Jos haluat nähdä nuoren naisen piehtaroimassa oman yksinäisen elämänsä kiemuroissa, olla ajattelematta leffaa sen syvällisemmin ja samalla hymyillä ja aika ajoin nauraakin, katso Bridger Jonesin päiväkirja.

Jos olet syntynyt 70-luvun jälkeen, voit ohittaa tämän kirjoituksen olan kohautuksella.

USA, 2012
Ohjaus: Noah Baumbach
Käsikirjoitus: Noah Baumbach, Greta Gerwig
Pääosissa: Greta Gerwig, Mickey Sumner, Adam River

Eyes Wide Shut

Katsoin (jälleen kerran) tämän 1999 valmistuneen elokuvallisen mestariteoksen ja mietin, mikä siinä oikein koukuttaa. Kuten hyvissä elokuvissa yleensä, tästäkin löytää asioita, joita edellisillä katsontakerroilla ei ole huomannut.

Stanley Kubricin viimeiseksi elokuvaksi jäänyt Eyes Wide Shut kertoo avioparin (Tom Cruise ja Nicole Kidman) kriisistä. Elokuvan alku sujuu rennoissa merkeissä, johon särön lyö juhlissa sattunut vakava sairauskohtaus, jota Tom Cruisen esittämä tohtori joutuu hoitamaan. Samaan aikaa vaimoa liehittelee tanssilattialla satunnainen ihailija. Kaikki tämä kuitataan avioparin huvittuneella naljailulla lakanoiden välissä.

Vakavammaksi tilanne muuttuu, kun vaimo kertoo miehelleen seksifantasioistaan. Tohtori, joka suhtautuu hyvin järkiperäisesti ja maanläheisesti avioliittoonsa, joutuu yllättäen valtavan mustasukkaisuuden puuskan valtaan. Vaikka vaimo ei ole varsinaisesti pettänyt häntä, päättää mies kuitenkin kostaa. Alkaa outo, unenomainen matka kaupungin yöhön, jossa Cruisen henkilöhahmon miehisyyttä koetellaan ja murennetaan kohtaus kohtaukselta. Mutta mikä on totta, ja mikä tapahtuu vain tohtorin mielessä? Se jää katsojan päätettäväksi.

Hieno, hidastempoinen ja ajatuksia herättävä leffa. Tempo on jopa niin hidas, että ensimmäisellä kerralla se saattaa kyllästyttää ja tuskastuttaa aika ajoin. Kannattaa kuitenkin olla kärsivällinen ja antaa tarinan viedä loppuun. Kaikella on syyt ja seurauksensa, niin irralliselle kuin tapahtumat elokuvassa vaikuttavatkin. Leffassa kiehtoo myös sen hyvin toteutettu valaistus, joka lisää tarinan mielikuvituksellisuutta ja mystisyyttä. Musiikki luo dramaattisiin jaksoihin pinnan alla kytevää pelkoa ja kauhua. Cruise ja Kidman olivat elokuvan tekoaikoina aviopari, mikä näkyy hyvin heidän yhteisissä kohtauksissa. Leffan aviopari on uskottaja ja todentuntuinen. Tom Cruisen hahmo joutuu maksamaan tekojensa seurauksista, enemmän kuin hän olisi arvannutkaan.

Iso-Britannia, Yhdysvallat 1999

Ohjaaja: Stanley Kubrick
Käsikirjoitus: Arthur Schnitzler, Stanley Kubrick, Frederick Raphael
Pääosissa: Tom Cruise, Nicole Kidman

Enkelten siivu

Eli Enkelten siivu on leffa, jota voi suositella lämpimästi. Tämän englantilaisen elokuvan tarina alkaa joukosta pikkurikollisia, jotka joutuvat sovittamaan rikoksiaan yhteiskuntapalveluna. Ehdonalaisvalvoja vie Robbien ja kumppanit viskinmaistajaisiin....

Juoni on ovela ja lämminhenkinen. Koko ajan ollaan kuitenkin niin paljon realismin puolella, että hahmoista on helppo tykätä. Ohjaaja on Ken Loach ja käsikirjoittaja Paul Laverty. Laverty on minulle uusi tuttavuus. Pitää laittaa nimi korvan taakse. Veikkaan, että kaverista kuullaan vielä.

Skotlanninenglanti on kyllä sellainen kieli, että ilman tekstitystä en olisi tajunnut sanaakaan. En sen puoleen tajua mitään viskeistäkään, mutta leffassa tuo jalo juoma esiteltiin todella uskottavasti.

 Iso-Britannia, Ranska, Belgia, Italia, 2012
 
Ohjaaja: Ken Loach
Käsikirjoittajat: Paul Laverty
Pääosissa: Paul Brannigan, John Henshaw, Gary Maitland, Jasmin Riggins, William Ruane, Roger Allam, Siobhan Reilly