Luokkakokous

Nyt se on nähty: yleisöennätyksiä rikkonut kotimainen komedia Luokkakokous. Tässä mielikuvia ja tunnelmia tunti leffan jälkeen.

Ymmärrän, etteivät kriitikot lämpene tälle tarinalle. Jaajo ja Sami eivät ole näyttelijöitä. Pitää paikkansa. Huumori on alatyylistä ja paikoin todella mautonta. Totta. Elokuva on kertakäyttötavaraa. Luultavasti näin.

Sitten tulee mutta. …mutta en muista, koska olen viimeksi nauranut yhtä paljon kotimaiselle komedialle. Ja se on kai se komedian syvin olemus. Jo alun mauton peräpukama-episodi sai aikaan huutonaurua ja olon, että tässä elokuvassa ei tule olemaan mitään rajoja. Samaa rataa jatkettiin onneksi loppuun asti, muutamia kömpelömpiä hetkiä lukuun ottamatta.

Näyttelijäsuorituksista: Aku Hirviniemi osoitti, että hänessä on hieman Suomen Jim Carrey –potentiaalia. Ylinäytteleminen sopi tarinaan kuin lääkärin sormi… Jaajo yllätti positiivisesti ja veti roolinsa luontevasti. Sami on Sami, mutta rooli sopi niin hyvin Samin persoonalle, että Hedberg pääsi välillä revittelemään stand up –lavoilta tutulla tyylillä. Eli kukaan ei pettänyt, vaan koko kolmikko painoi menemään kieli ja räkä poskella.

Luokkakokous on eräällä lailla 2000-luvun Uuno. Kriitikot vihaavat sitä, yleisö käy massoittain elokuvissa ja pitää näkemästään. Eihän tässä mitään uutta keksitty ja leffa on vähän kuin käännösiskelmä Hollywoodista, mutta mielestäni parannettuna versiona. Kun Hollywood uskaltaa näyttää vain naisten rintoja, Luokkakokous paiskaa katsojan silmille suomalaiset kivekset. Ja niin oudolle kuin se kuulostaakin, näkymä on vinksahtaneen virkistävästi tuoreempi ja parempi. 

Suomi 2015

Ohjaus ja käsikirjoitus: Taneli Mustonen

Pääosissa: Aku Hirviniemi, Sami Hedberg, Jaajo Linnonmaa

 

Locke

Saanko ehdottaa elokuvaa? Lähtisitkö puoleksitoista tunniksi katsomaan, kun mies ajaa autollaan pitkin pimeää maantietä jossain päin Britanniaa ja puhuu handsfree-puhelimeen? Eikä ketään muuta näytetä koko elokuvan aikana. En minäkään lähtisi.

Ivan Locke istuu autoon ja ajaa yöhön. Jotain on tapahtunut, mikä vaatii rakennusmiehen tarttumaan toimeen. Mutta mikä saa hänet ahdistumaan? Minne hän on menossa? Ketkä soittavat hänelle autoon vähän väliä ja ennen kaikkea: Miksi? Mysteeri purkautuu puhelu puhelulta ja tieto lisää tuskaa.

Locke on minimalistisesti tehty yhden miehen show. Tom Hardy on loistava roolissaan jokamiehenä, joka joutuu musertavien tapahtumien keskiöön. Vaikka päähenkilölle toivoisi pelastusta, juuri salaisuuksien paljastumisen aiheuttama kihisevä uteliaisuus saa katsojan seuraamaan yöllistä matkaa korvat höröllään. Ja juuri korvia tässä elokuvassa tarvitaan, koska silmille on hyvin vähän tarjottavaa. On vain mies, auto, öinen maantie ja ohi kiitävät autot ja katuvalot. Enempää en voi juonesta paljastaa mutta voin melkein luvata, että elokuva ei tuota pettymystä. Ellet sitten odota jotain yliluonnollista tai selittämätöntä, mitä et tule näkemään. Erittäin piristävä ja ahdistava tarina.

 Iso-Britannia, 2013
Ohjaus ja käsikirjoitus: Steven Knight
Pääosissa: Tom Hardy

'71

Eletään vuotta 1971. Pohjois-Irlanti on kaaoksen ja terrorin vallassa. Vastakkain ovat katoliset ja protestantit, irlantilaiset ja englantilaiset. Belfast on kahtia jaettu kaupunki, jossa rintamalinjojen raja on näkymätön. Nuori englantilainen sotilas Gary (Jack O’Connell) saa uuden asemapaikan tapahtumien keskipisteestä.

Katolisten ja protestanttien vihanpito on jotain, mitä ei voi järjellä käsittää. Syyt ovat vuosisataisia. Ulkopuoliselle Belfast on pohjois-irlantilainen kaupunki jonka asukkaista et voi päälle päin nähdä, kuka on ystävä ja kuka vihollinen. Kun Gary jää mellakan jälkeen yksin vihamieliselle alueelle, alkaa yöllinen eloonjäämistaistelu, jossa armoa ei tunneta. Tilanteen kaoottisuus iskee kasvoille.

Kontrasti Garyn kotiolojen ja Belfastin välillä on kuvattu hyvin. Takaa-ajokohtaus on hengästyttävän hyvä ja intensiivinen. Kuolemanpelon tuntee katsomoon asti. Garyn viattomuus revitään riekaleiksi sitä mukaa, kun yö ja eloonjäämistaistelu etenee. Hänestä tulee näkymättömien voimien välinen pelinappula.

Kasvoton brittisotilas on helppo kohde kaikelle sille kaunalle, mitä paikalliset tuntevat miehittäjiä kohtaan. Elokuvassa tulee myös hyvin esiin se, että konfliktit ovat harvoin mustavalkoisia. Vihollinen saattaa pelastaa henkesi ja ystävä voi pettää sinut heti tilaisuuden tullen. Olivatpa ihmiset kummalla puolella tahansa, pohjimmiltaan he toimivat oman moraalinsa mukaisesti.

Iso-Britannia, 2014
Ohjaus: Yann Demange
Käsikirjoitus: Gregory Burke
Pääosissa: Jack O’Connell, Sam Reid, Sean Harris

Tracks

1975 nuori nainen, Robyn Davidson, päätti kulkea Australian halki jalan. Matkaa kertyi 3200 kilometriä ja matkaseurana hänellä oli kolme kamelia ja koira. Tämä tarina on tosi.

Tracks on erittäin hieno elokuva. Toivottavasti katsot sen isolta valkokankaalta tai ainakin isotuumaiselta taulu-tv:ltä. Australian karu ja kaunis luonto pääsee isolla ruudulla parhaiten oikeuksiinsa. Tarina on hienovarainen kasvukertomus naisesta, joka kovien kokemusten jälkeen haluaa tehdä jotain, mitä sydän sanoo. Robyn raataa maatilalla ja opettelee hoitamaan ja kouluttamaan kameleita. Viimein hän tarjoaa matkakertomusta yksinoikeudella National Geographic -lehdelle. Sponsorituella matka järjestyy, mutta siitä tulee jotain aivan muuta kuin Robyn oli odottanut.

Robyn saa pian lempinimen Kamelinainen ja koko Australia seuraa hänen taivallustaan. Hänen motiivejaan valotetaan matkan varrella mutta valmiiksi pureskeltuja vastauksia elokuva ei lähde tarjoamaan. Katsoja saa itse tulkita tapahtumat, mikä on virkistävää. Lehti lähettää reportterin, joka seuraa Robynin matkaa ja käy samalla hänen hermoille. Kaikki Robynin ympärillä ovat reissusta enemmän huolissaan kuin hän itse. Niinpä vaarat pääsevät yllättämään juuri silloin, kun hän niitä vähiten odottaa.

Elokuva herätti halun tehdä jotain samanlaista. Tehdä fyysisesti vaativa matka, jonka aikana pääsee matkustamaan syvälle omaan sielunmaisemaan. En tosin lähtisi patikoimaan Australian halki, vaikka maisemat olivatkin upeita. Elokuvassa tuli hyvin esille ihmiselon kummallisuus: Me olemme tämän pallon ainoa laji, joka tietoisesti koettelee rajojaan ja lähtee paikkoihin, joissa saattaa odottaa kuolema. Kaikki muut lajit etsivät itselleen optimaalisia elinoloja elämiseen ja lisääntymiseen. Toinen havahduttava asia oli, että vaikka Australian manner on valtavan kokoinen ja suurimmaksi osaksi asumaton, niin loppujenlopuksi sielläkin törmää toiseen ihmiseen. Ei taida olla tällä Telluksella paikka, missä näin ei kävisi.

Australia, 2013
Ohjaus: John Curran
Käsikirjoitus: Marion Nelson
Pääosissa: Mia Wasikowska, Adam Driver

Hellraiser

"I have seen the future of horror, his name is Clive Barker."  Stephen King

Käsikirjoittaja ohjaaja Clive Barker oli kauhun tulevaisuus kahdeksankymmentä luvulla, kuten King totesi. Hänen novellikokoelma Veren Kirjat vei genren suurrealistiseen ja ennennäkemättömän raakaan suuntaan. Barkerin elokuvat olivat niin kovaa kamaa, ettei niitä näytetty Suomen elokuvateattereissa ja tiukka videolaki esti Barkerin elokuvien tuomisen maahan. Tämä kaikki sai tietenkin nuoret miehet kihisemään uteliaisuudesta. Mitä kielletympi, sitä kiinnostavampi.

Hellraiser on parin vuoden päästä kolmekymmentä vuotta täyttävä Barkerin esikoisohjaus hänen omasta romaanistaan. Elokuva loi kauhuun uusia arkkityyppejä, joista tunnetuin on päädemoni Pinhead. Tarina alkaa Kaukoidästä, jossa Frank löytää mystisen kuution ja tuo sen mukanaan Britanniaan. Frank ei voi aavistaa, että kuutio avaa portit helvettiin, jossa tuska ja nautinto kietoutuvat yhteen ja vievät uteliaan kadotukseen. Mutta Frank keksii keinon paeta.

Myönnetään, elokuvan efektit ovat luonnollisesti vanhentuneet ja muutama demoni näyttää melkein huvittavalta. Tarina itse on kuitenkin kestänyt ajan hampaita ja pitää otteessaan loppuun asti. Tunnelma on ahdistava ja muutama kohtaus luo tunnetiloja pelosta pahoinvointiin. Elokuvasta on tehty lukuisia jatko-osia, toinen toistaan huonompia. Jos haluat katsoa yhden Hellraiserin, on ainoa oikea tämä alkuperäinen vuodelta 1987.

En tiedä, mitä Barkerille kuuluu nykyään. Hänen Veren Kirjat novelleista on tehty elokuvia, mutta tarinoissa olisi ainesta paljon parempaan. Barker ohjasi vielä muutaman leffan, kunnes vuosituhat vaihtui ja polte rinnassa ilmeisesti hiipui. Niin käy parhaimmillekin kun ikää tulee, mutta noin kymmenen vuoden ajan Clive Barker oli kauhuelokuvan kapealla huipulla ja uudisti genreä uudelle tasolle.

Lopuksi vielä vinkki katsomisnautinnon maksimoimiseksi: Suhtaudu vanhoihin elokuviin, kuten suhtaudut kolmetuhatta vuotta vanhaan antiikin taiteeseen. Sinä et vertaa antiikin kreikkalaisten luomuksia nykyajan mestareihin vaan ihastelet, että on sitä ennenkin osattu tehdä kuvataidetta. Elokuvissa efektit ja kuvaustekniikka ovat kehittyneet niin huimasti, että kolmekymmentä vuotta elokuvataiteessa on sama kuin tuo kolmetuhatta vuotta kuvataiteessa.

Iso-Britannia 1987

Ohjaus: Clive Barker

Käsikirjoitus: Clive Barker

Näyttelijät: Andrew Robinson, Clare Higgins, Ashley Laurence, Sean Chapman

Kukkoilijat

Ken ja Ray ovat palkkamurhaajia, jotka epäonnistuneen keikan jälkeen pakenevat Englannista Bruggeen, Belgiaan. Tarkoitus on pitää matalaa profiilia ja lomailla, kunnes tilanne rauhoittuu. Mutta pian puhelin soi ja he saavat uuden tehtävän, joka muuttaa tilanteen täysin.

Ken (Brendan Gleeson) ja Ray (Colin Farrell) ovat toistensa täydellisiä vastakohtia. Kun Ken ottaa kaiken irti ”lomasta” ja tutustuu keskiaikaisen kaupungin kulttuuriin, rakennuksiin ja nähtävyyksiin, mukana raahautuva Ken narisee ja kuolee tylsyyteen. Heidän pomonsa (Ralph Fiennes) on räjähdysherkkä kunnian mies, joka ei hyväksy epäonnistumisia. Bruggessa Ray tapaa Chloen (Clemence Poesy), joka pistää miehen pään pyörälle. En paljasta juonesta sen enempää mutta voin vakuuttaa, että käänteitä riittää. Mukana kuvioissa vilahtelee kääpiö, venäläinen asekauppias, skinhead, kanadalaisia turisteja ja paljon paljon muuta.

Tämä on ehkä 2000-luvun tähän asti onnistunein rikoskomedia. Dialogi on tarantinomaista ja tapahtumat niin yllätyksellisiä, että katsojaa ei hetkeksikään päästetä helpolla. Johtolankoja ei ole, tilanteet vyöryvät ruutuun välillä hengästyttävällä tahdilla ja huumori pitää pintansa alusta loppuun. Todella omaperäinen, hauska ja myös koskettava elokuva. Ei ole helppoa olla palkkamurhaaja, jolla on omatunto.

Martin McDonaughin ohjaama ja käsikirjoittama leffa on yksi parhaista esikoisohjauksista, mitä olen nähnyt. Pitää antaa myös tunnustus elokuvan käännösnimelle. Kukkoilijat (in Bruges) on osuva nimi tarinalle, jossa testosteroni jyllää ja vittuilu on miehinen tapa kommunikoida tilanteessa kuin tilanteessa.

Iso-Britannia 2008

Ohjaus: Martin McDonaugh

Käsikirjoitus: Martin McDonaugh

Pääosissa:  Colin Farrell, Brendan Gleeson, Ralph Fiennes, Clemence Poesy, Jordan Prentice

The Lunchbox

Saajan on leskeksi jäänyt, eläkeikää kolkutteleva mies, jonka yksinäiseen elämään kuuluu vain työ ja koti. Elämä on harmaata vaimon kuoleman jälkeen, eikä eläkkeelle jääminenkään herätä enää intohimoja. Kun hän kaiken lisäksi saa vastuulleen kouluttaa uuden, innokkaan Shaikhin työnsä jatkajaksi, ylittyy Saajanin ärsytyskynnys ja hän ryhtyy hiljaiseen kapinaan.

Kuriiriliike tuo työpaikalle päivittäin eväsrasian. Järjestelmä on käsittämättömän monimutkainen mutta toimiva. Eräänä päivänä Saajan saa kuitenkin toiselle henkilölle tarkoitetun eväsboksin, joka sisältää huikean hyvää ruokaa. Ruuan laittaja on kotirouva Ila jolle selviää pian, ettei hänen tekemänsä ruoka menekään aviopuolisolle. Hän laittaa eväsrasian mukaan kirjeen, joka yllättää Saajanin täysin. Alkaa kiehtova paperilapputsätti, jossa molemmat purkavat tuntojaan täysin vieraalle ihmiselle. Viestittelystä muodostuu molempien arkeen henkireikä ja mielenkiinto toista kohtaan kasvaa päivä päivältä.

Intialainen arki oli kaikessa yksinkertaisuudessaan kiehtovaa katseltavaa enkä ymmärrä vieläkään, miten eväskuriirijärjestelmä voi käytännössä toimia. Saajan ja Ila ovat molemmat omaan elämäänsä turtuneita ja osittain myös pettyneitä. Mutta tämä ei ole mikään Uneton Seattlessa, eikä Hollywood pystyisi tekemään mitään tämän kaltaista. Tarina on rauhallisen kiehtova ja koukuttava. Intialainen, tupakan ja curryn tuoksuinen maailma tulee niin iholle, että tuoksut voi melkein tuntea elokuvakatsomossa. Tämä leffa kannattaa katsoa keskittyneesti ja ajan kanssa. Tarina palkitsee aikuisen katsojan.

Intia, 2013
Ohjaus: Ritesh Batra
Käsikirjoitus: Ritesh Batra
Pääosissa: Irrfan Khan, Nimrat Kaur, Nawazuddin Siddiqui