Hellraiser

"I have seen the future of horror, his name is Clive Barker."  Stephen King

Käsikirjoittaja ohjaaja Clive Barker oli kauhun tulevaisuus kahdeksankymmentä luvulla, kuten King totesi. Hänen novellikokoelma Veren Kirjat vei genren suurrealistiseen ja ennennäkemättömän raakaan suuntaan. Barkerin elokuvat olivat niin kovaa kamaa, ettei niitä näytetty Suomen elokuvateattereissa ja tiukka videolaki esti Barkerin elokuvien tuomisen maahan. Tämä kaikki sai tietenkin nuoret miehet kihisemään uteliaisuudesta. Mitä kielletympi, sitä kiinnostavampi.

Hellraiser on parin vuoden päästä kolmekymmentä vuotta täyttävä Barkerin esikoisohjaus hänen omasta romaanistaan. Elokuva loi kauhuun uusia arkkityyppejä, joista tunnetuin on päädemoni Pinhead. Tarina alkaa Kaukoidästä, jossa Frank löytää mystisen kuution ja tuo sen mukanaan Britanniaan. Frank ei voi aavistaa, että kuutio avaa portit helvettiin, jossa tuska ja nautinto kietoutuvat yhteen ja vievät uteliaan kadotukseen. Mutta Frank keksii keinon paeta.

Myönnetään, elokuvan efektit ovat luonnollisesti vanhentuneet ja muutama demoni näyttää melkein huvittavalta. Tarina itse on kuitenkin kestänyt ajan hampaita ja pitää otteessaan loppuun asti. Tunnelma on ahdistava ja muutama kohtaus luo tunnetiloja pelosta pahoinvointiin. Elokuvasta on tehty lukuisia jatko-osia, toinen toistaan huonompia. Jos haluat katsoa yhden Hellraiserin, on ainoa oikea tämä alkuperäinen vuodelta 1987.

En tiedä, mitä Barkerille kuuluu nykyään. Hänen Veren Kirjat novelleista on tehty elokuvia, mutta tarinoissa olisi ainesta paljon parempaan. Barker ohjasi vielä muutaman leffan, kunnes vuosituhat vaihtui ja polte rinnassa ilmeisesti hiipui. Niin käy parhaimmillekin kun ikää tulee, mutta noin kymmenen vuoden ajan Clive Barker oli kauhuelokuvan kapealla huipulla ja uudisti genreä uudelle tasolle.

Lopuksi vielä vinkki katsomisnautinnon maksimoimiseksi: Suhtaudu vanhoihin elokuviin, kuten suhtaudut kolmetuhatta vuotta vanhaan antiikin taiteeseen. Sinä et vertaa antiikin kreikkalaisten luomuksia nykyajan mestareihin vaan ihastelet, että on sitä ennenkin osattu tehdä kuvataidetta. Elokuvissa efektit ja kuvaustekniikka ovat kehittyneet niin huimasti, että kolmekymmentä vuotta elokuvataiteessa on sama kuin tuo kolmetuhatta vuotta kuvataiteessa.

Iso-Britannia 1987

Ohjaus: Clive Barker

Käsikirjoitus: Clive Barker

Näyttelijät: Andrew Robinson, Clare Higgins, Ashley Laurence, Sean Chapman

Kukkoilijat

Ken ja Ray ovat palkkamurhaajia, jotka epäonnistuneen keikan jälkeen pakenevat Englannista Bruggeen, Belgiaan. Tarkoitus on pitää matalaa profiilia ja lomailla, kunnes tilanne rauhoittuu. Mutta pian puhelin soi ja he saavat uuden tehtävän, joka muuttaa tilanteen täysin.

Ken (Brendan Gleeson) ja Ray (Colin Farrell) ovat toistensa täydellisiä vastakohtia. Kun Ken ottaa kaiken irti ”lomasta” ja tutustuu keskiaikaisen kaupungin kulttuuriin, rakennuksiin ja nähtävyyksiin, mukana raahautuva Ken narisee ja kuolee tylsyyteen. Heidän pomonsa (Ralph Fiennes) on räjähdysherkkä kunnian mies, joka ei hyväksy epäonnistumisia. Bruggessa Ray tapaa Chloen (Clemence Poesy), joka pistää miehen pään pyörälle. En paljasta juonesta sen enempää mutta voin vakuuttaa, että käänteitä riittää. Mukana kuvioissa vilahtelee kääpiö, venäläinen asekauppias, skinhead, kanadalaisia turisteja ja paljon paljon muuta.

Tämä on ehkä 2000-luvun tähän asti onnistunein rikoskomedia. Dialogi on tarantinomaista ja tapahtumat niin yllätyksellisiä, että katsojaa ei hetkeksikään päästetä helpolla. Johtolankoja ei ole, tilanteet vyöryvät ruutuun välillä hengästyttävällä tahdilla ja huumori pitää pintansa alusta loppuun. Todella omaperäinen, hauska ja myös koskettava elokuva. Ei ole helppoa olla palkkamurhaaja, jolla on omatunto.

Martin McDonaughin ohjaama ja käsikirjoittama leffa on yksi parhaista esikoisohjauksista, mitä olen nähnyt. Pitää antaa myös tunnustus elokuvan käännösnimelle. Kukkoilijat (in Bruges) on osuva nimi tarinalle, jossa testosteroni jyllää ja vittuilu on miehinen tapa kommunikoida tilanteessa kuin tilanteessa.

Iso-Britannia 2008

Ohjaus: Martin McDonaugh

Käsikirjoitus: Martin McDonaugh

Pääosissa:  Colin Farrell, Brendan Gleeson, Ralph Fiennes, Clemence Poesy, Jordan Prentice

The Lunchbox

Saajan on leskeksi jäänyt, eläkeikää kolkutteleva mies, jonka yksinäiseen elämään kuuluu vain työ ja koti. Elämä on harmaata vaimon kuoleman jälkeen, eikä eläkkeelle jääminenkään herätä enää intohimoja. Kun hän kaiken lisäksi saa vastuulleen kouluttaa uuden, innokkaan Shaikhin työnsä jatkajaksi, ylittyy Saajanin ärsytyskynnys ja hän ryhtyy hiljaiseen kapinaan.

Kuriiriliike tuo työpaikalle päivittäin eväsrasian. Järjestelmä on käsittämättömän monimutkainen mutta toimiva. Eräänä päivänä Saajan saa kuitenkin toiselle henkilölle tarkoitetun eväsboksin, joka sisältää huikean hyvää ruokaa. Ruuan laittaja on kotirouva Ila jolle selviää pian, ettei hänen tekemänsä ruoka menekään aviopuolisolle. Hän laittaa eväsrasian mukaan kirjeen, joka yllättää Saajanin täysin. Alkaa kiehtova paperilapputsätti, jossa molemmat purkavat tuntojaan täysin vieraalle ihmiselle. Viestittelystä muodostuu molempien arkeen henkireikä ja mielenkiinto toista kohtaan kasvaa päivä päivältä.

Intialainen arki oli kaikessa yksinkertaisuudessaan kiehtovaa katseltavaa enkä ymmärrä vieläkään, miten eväskuriirijärjestelmä voi käytännössä toimia. Saajan ja Ila ovat molemmat omaan elämäänsä turtuneita ja osittain myös pettyneitä. Mutta tämä ei ole mikään Uneton Seattlessa, eikä Hollywood pystyisi tekemään mitään tämän kaltaista. Tarina on rauhallisen kiehtova ja koukuttava. Intialainen, tupakan ja curryn tuoksuinen maailma tulee niin iholle, että tuoksut voi melkein tuntea elokuvakatsomossa. Tämä leffa kannattaa katsoa keskittyneesti ja ajan kanssa. Tarina palkitsee aikuisen katsojan.

Intia, 2013
Ohjaus: Ritesh Batra
Käsikirjoitus: Ritesh Batra
Pääosissa: Irrfan Khan, Nimrat Kaur, Nawazuddin Siddiqui

Isänsä poika

Royota Nonomiya (Masaharu Fukuyama) menestyy työssään ja hänellä on täydellinen perhe, johon kuuluu vaimo Midori ja poika Keita. Tulevaisuus on suunniteltu tarkoin. Keita käy pianotunneilla ja kuusivuotiaana hänelle haetaan paikkaa kalliissa yksityiskoulussa. Sitten synnytyssairaalasta tulee järkyttävä puhelu: kahden perheen vauvat ovat vaihtuneet heti synnytyksen jälkeen. Keita ei ole heidän poikansa.

Biologisen pojan, Ryusein, elinympäristö on täysin erilainen kuin Keitan. Perhe on köyhä, isä pitää rautakauppaa ja sisaruksia on kolme. Perheellä on kuitenkin jotain, mikä tuntuu puuttuvan Royotan perheestä: yhteistä aikaa lasten kanssa, rakkautta ja huolenpitoa. Kun perheet tutustuvat toisiinsa, erot alkavat näkyä eikä yhteentörmäykseltä säästytä. Päättivätpä perheet poikien kohtalosta miten tahansa, joku tulee kärsimään. Kaiken tämän keskellä on kaksi hämmentynyttä pikkupoikaa jotka eivät ymmärrä, miksi heitä kuljetetaan perheestä toiseen.

Tarina etenee dramatiikasta huolimatta rauhallisesti ja lisämausteensa antaa hillitty japanilainen kulttuuri. Ylemmällä sosiaaliluokalla on tiukat käytössäännöt, eikä tunteille anneta tilaa. Lapsi on oman menestyksen jatke ja perinteen jatkaja. Elokuva laittaa katsojan kritisoimaan valintoja mutta samalla ei voi välttyä ajatukselta, miten itse toimisi samassa tilanteessa. Miltä tuntuu, kun kuusi vuotta rakkaudella kasvatettu lapsi ei olekaan oma? Miten voi tutustua ja kiintyä omaan biologiseen lapseen, jonka olemassaolosta ei ole tiennyt mitään? Kumpi on rakkaampi?

Ajatuksia herättävä, vahva leffa.  Jos olet perheellinen ja antaudut elokuvan vietäväksi, voi kokemus olla hyvinkin sydäntä särkevä.

Japani, 2013

Ohjaus: Kore-eda Hirokazu
Käsikirjoitus: Kore-eda Hirokazu
Pääosissa: Masaharu Fukuyama, Machiko Ono, Rirî Furankî, Yôko Maki

A Late Quartet

Jousikvartetti tulee suuren muutoksen eteen, kun Peterillä (Christopher Walken) todetaan Parkinsonintauti. Miten kvartetti selviää tulevasta kiertueesta? Kuka korvaa Peterin? Miten kvartetin yhteissoitolle ja kemialle käy, jos joku uusi astuu kehiin?

Myönnän, että pitkästyin alussa. Jossain vaiheessa aloin väsymään ja elokuva haukotutti. Aikuismaista dialogia ja älyllistä pohdintaa, toki. Mutta jotenkin liian aikuismaista ja älyllistä.  Hyvistä näyttelijöistä huolimatta meinasin heittää kiinnostuskirveeni kaivoon, kunnes alkoi tapahtua. Yhtäkkiä kuvaan astui pettämistä, jättämistä, epäsovinnaisia parisuhteita ja jopa nyrkkitappelu. Mielenkiintoni heräsi välittömästi uudestaan. Tämä leffahan toimii!

Philip Seymour Hoffmanin esittämä kakkosviulisti on koko elämänsä kakkonen, niin kvartetissa kuin parisuhteessa. Hänen vaimoaan esittävä Catherine Keener taas omaa yhteistä historiaa ykkösviulistia esittävän Mark Ivanirin kanssa. Markin hahmo on hillitty taiteilija, joka päättää vapauttaa intohimonsa valloilleen. Äkkiä nämä säädylliset hahmot paljastuvat tavallisiksi kuolevaisiksi, joita kiinnostaa kamarimusiikin lisäksi peräkammarin menot. Ja sekös se sotkee kvartetin pasmat entisestään.

Roolihahmot ovat tavallisuudessaan todella maukkaita ja muutaman kerran sai nauraa ääneen. En olisi uskonut, että jousikvartetista voi tehdä näin menevän elokuvan. Lisäksi täytyy sanoa, että pitkät konserttikohtaukset on todella loistavasti näyteltyjä. En ole varma, osaako Christopher Walken ja kumppanit soittaa säveltäkään viulusta mutta siitä olen varma, ettei heidän taidot riitä ääninauhalta kuultavaan musiikkiin. Näyttelijät paneutuvat kuitenkin soittamiseen sellaisella intensiteetillä ja tunteella että katsoja unohtaa katsovansa elokuvaa. Uskoin täysin, että edesmennyt Hoffman on maailman paras kakkosviulisti. Tämä leffa oli positiivinen yllätys.

USA, 2012
Ohjaus: Yaron Zilberman
Käsikirjoitus: Seth Grossman, Yaron Zilberman
Pääosissa: Philip Seymour Hoffman, Christopher Walken, Catherine Keener, Mark Ivanir

Only Lovers Left Alive

Aika ajoin tulee elokuva, joka tuo jotain uutta genreensä ja päivittää vanhan formaatin nykypäivään. Jim Jarmuschin Only Lovers Left Alive tekee tämän vampyyrileffoille.

2000-luku ei ole vampyyreillekään ruusuilla tanssimista. Verinarkkarien on pakko saada päivittäinen (tai öinen) veriannoksensa mutta samalla pitää varoa, ettei valtaväestö pääse heidän jäljilleen. Nykyaika tekee elämästä sekä vaikean että helpon: Kurkkuja ei voi avata kuten aikaisemmilla vuosisadoilla mutta rahalla saa mitä vain. Myös verta.

Adam (Tom Hiddleston) ja Eve (Tilda Swinton) elävät eri puolilla maapalloa. Heitä yhdistää kaksi asiaa: He ovat vampyyreja sekä rakastavaisia vuosisatojen takaa. Adam asuu Detroitissa, tekee musiikkia ja voi taloudellisesti hyvin mutta henkisesti huonosti. Eve on asettunut Marokkoon ja pitää matalaa profiilia. Kun Adam ja Eve keskustelevat puhelimessa Evelle tulee selväksi, että on aika lähteä Adamin luokse. Jälleen kerran.

Tarina on synkkä ja kunnioittaa vampyyrielokuvien lainalaisuuksia. Vampyyrit valvovat öisin, elävät ikuisesti, juovat verta eivätkä seurustele valtaväestön kanssa. Tämän perustuksen päälle Jarmusch on luonut virkistävän näkökulman ikuisen elämän toisesta puolesta. Entäpä, kun kaikki on nähty ja koettu? Mitä jos elämä ikuisessa pimeydessä ja yksinäisyydessä vuosisadasta toiseen alkaa käydä psyykeen päälle? Olisiko kuolema sittenkin parempi vaihtoehto?

Jarmusch on älykkö ja hänen tarinassaan viljellään viitteitä vampyyrien aikaisemmin tuntemiin historiallisiin henkilöihin kuten Shakespeare, Newton, Tesla, Einstein jne. Loistavia oivalluksia siitä, mitä kaikkea ikuisesti elävä vampyyri on ehtinyt elämänsä aikana tekemään, näkemään ja kokemaan. Adamin soittama grungeblues (kirjoittajan oma määritelmä) kuulostaa hyvälle ja sopii hyvin synkkään teemaan. Musiikista täydet pisteet.

Tämä elokuva ei ole Twilight tai Dracula. Adamin ja Even elämä kulkee rauhallisella tempolla ja välillä jopa arkisesti, omalla omituisella tavallaan. Tarinaan ilmestyvät henkilöt luovat uusia jännitteitä ja sitten päästään itse asiaan. Mitään gorepornoa ja hurmejuhlaa on kuitenkin turha odottaa. Nämä vampyyrit elävät sentään sivistynyttä 2000-lukua.

USA, 2013
Ohjaus: Jim Jarmusch
Käsikirjoitus: Jim Jarmusch
Pääosissa: Tilda Swinton, Tom Hiddleston, Mia Wasikowska, Anton Yelchin, John Hurt

The Cell

Häiriintynyt sarjamurhaaja sieppaa naisia ja pitää heitä vangittuna salaisessa piilopaikassa. Poliisi on voimaton. Kun FBI viimein löytää Stargherin (Vincent D’Onorfio), tämä on saanut kohtauksen ja vaipunut koomaan. Lääkärin tuomio on tyly: Sarjamurhaaja ei palaa koskaan tajuihinsa. Kidnapattu tyttö on edelleen kateissa, mutta ainoa joka tietää hänen olinpaikan, ei ole enää tällä planeetalla. FBI agentti Peter Novak (Vince Vaughn) ottaa tieteen avuksi pelastaakseen viimeisen uhrin ennen vääjäämätöntä kuolemaa. Catherinella (Jennifer Lopez) on keino tunkeutua sarjamurhaajan maailmaan.

The Cell on komeaa katseltavaa. Visuaalisesti loistava leffa on kestänyt ajan hampaita. Juonikuvio on ohuenlainen mutta antaa kuitenkin puitteet kuljettaa päähenkilöitä alitajunnan ihmeellisessä maailmassa. Matkan varrella on niin karuja kohtauksia, ettei tätä voi suositella heikkohermoisille. Tosin heikkohermoisethan eivät katso kauhuelokuvia.

Jos visuaalisuus riisuttaisiin pois, tarina olisi yksi sarjamurhaajajahti muiden joukossa. Nyt upeasti toteutetut, äärimmäisen synkät tajunnan näkymät peittävät alleen pahimmat juonen puutteen ja kannattelevat elokuvan loppuun asti. Kertomusta ei ole keinotekoisesti pitkitetty, mistä plussaa. Lisäksi Jennifer Lopez tekee yllättävän hyvän roolisuorituksen. Ehkä syynä on se, että Catherine on pidättyväinen tiedenainen, joten Jenniferin ei tarvitse näytellä liikaa. Onpahan vain sopivan nätti elementti kauniiden lavastuksen keskellä.

Ja vielä varoituksen sana. Elokuva sisältää erittäin ällöttäviä, suorastaan kuvottavia kohtauksia. Mutta tiedät jo ensimmäisen puolen tunnin jälkeen, onko sinusta katsomaan The Cell loppuun asti.

Usa 2000

Ohjaaja: Tarsem Sighn

Käsikirjoitus: Mark Protosevich

Pääosissa: Jennifer Lopez, Vince Vaughn, Vincent D’Onorfio